Rouvat alikersantit!

Varusmiespalveluksen suorittaneiden äidin ja tyttären mukaan intti on pysynyt yllättävän samana vuosikymmenien aikana.

Varkaudessa asuvat Anita ja Krista Rissanen ovat erikoinen pari, joita ei Suomessa montaa löydy. Äiti ja tytär ovat molemmat alikersantteja.

– Suoritin varusmiespalveluksen vuonna 1998 nykyisin lakkautetussa Kymen ilmatorjuntarykmentissä Haminassa talousaliupseerina, äiti Anita kertoo.

Hänen tyttärensä Krista suorittaa parhaillaan varusmiespalvelusta Kainuun prikaatissa tykistössä viestialikersanttina. Kristalle oli alusta asti selvää, että hän haluaa varusmiespalvelukseen kuten äitinsä.

– Varusmiespalvelukseen lähtö on aina ollut minulle itsestään selvä asia. Pienestä pitäen olen muun muassa ihannoinut äidin inttikuvia ja pitänyt hänen barettiansa päässä kotona, Krista muistelee.

Vaikka Krista oli jo pitkään lapsesta saakka puhunut inttiin lähdöstä, Anita ei aluksi uskonut tyttärensä puhuneen vakavasti asiasta. 

– Kun Krista sanoi pienenä ensimmäisen kerran haluavansa lähteä armeijaan, kuittasin sen vähän samalla tavalla kuin pojat sanoo pienenä, että minusta tulee poliisi. Oletin, että hänen mielensä todennäköisesti vielä muuttuu ajan myötä.

Tyttären mieli ei kuitenkaan kääntynyt, vaan 18-vuotiaana hän laittoi hakupaperit sisään. Into vei hänet aina aliupseerikouluun asti. 

– Eihän se huonommaksi voinut jäädä kuin minä, äiti naurahtaa.

Äiti haaveili mahdottomuutta

Kun Krista kiinnostui alun perin maanpuolustuksesta hänen äitinsä kautta, Anitalla samanlainen hahmo oli hänen isänsä.

– Isäni oli lapsi, kun sota syttyi ja kertoi, millainen se oli lapsen silmistä. Sellainen isänmaallisuus on hänen kauttansa välittynyt myös minulle, Anita tuumii.

Hän kertoo haaveilleensa varusmiespalveluksesta jo silloin, kun se ei edes vielä ollut mahdollista naisille.

– Kun vuonna 1995 varusmiespalvelus tuli mahdolliseksi myös naisille, oli ihan selvä juttu, että sinne lähden lukion jälkeen.

Vuodesta 1995 alkaen tähän mennessä yhteensä yli 21 000 naista on hakenut varusmiespalvelukseen. Kun Anita haki vuonna 1997, hänen kanssaan haki noin 700 muuta naista.

– Kun aloitin palveluksen yhtenä yllätyksenä tuli se, kuinka hyvin naisiin suhtauduttiin jo silloin, vaikka he olivatkin vähän harvinaisempi näky. Yhteenkuuluvaisuuden tunne syntyi heti, Anita kertoo.

Kun tytär haki palvelukseen, hakijoita oli yli kaksinkertainen määrä Anitan hakuvuoteen verrattuna. Äidin mukaan haku naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen on helpottunut huomattavasti vuosien aikana.

– Kun hain, jouduin hakemaan lähimmältä aluetoimistolta Savonlinnasta konkreettiset hakupaperit. Täytin ne kotona ja vein ne fyysisesti takaisin sinne, Anita kertaa hakuprosessiaan.

– Sen sijaan Kristan täytyi vain täytellä netissä hakukaavakkeet ja hän suoritti valintatilaisuudenkin puhelimitse koronan takia.

Kun äiti ja tytär vertailivat palveluksiansa, he huomasivat, että myös tietoa siitä oli tarjolla eri tavalla. 

Anita kertoo palveluksensa aloittamisen olleen joiltain osin "hyppy tuntemattomaan", koska hänellä ei ollut paljoa etukäteen tietoa siitä, millainen se tulee olemaan.

Krista taas pystyi perehtymään paremmin palvelukseen jo etukäteen erityisesti sosiaalisen median ja keskustelupalstojen kautta.

– Esimerkiksi Ylen Naissotilaat-sarjaa on tullut katsottua moneen kertaan – varsinkin kautta, joka keskittyy Kainuun prikaatiin. Palvelukseni on vastannut saamiani mielikuvia, vaikka on myös ollut paljon sellaista, mitä en osannut odottaa, Krista kertoo.

Aikamääreet pyhiä siviilissäkin

Huolimatta siitä, että äiti kutsuu sotilaskotia sodeksi ja tytär sotkuksi, moni asia intissä on heidän mukaansa pysynyt samana. Torstaisin saa yhä hernekeittoa ja nakki viuhui jo 90-luvulla.

Yksi ero heidän palvelustensa välillä, on se, että Kristan aikana on tullut käyttöön yhteistupakokeilu. Siinä kokeiluun suostuneet varusmiehet majoittuvat samoihin tupiin sukupuolesta riippumatta.

Krista vietti alokaskauden naistuvassa ja aliupseerikoulun sekatuvassa. Hänellä on molemmista vaihtoehdoista pelkästään positiivista sanottavaa.

– Olen vähän sitä mieltä, että kun armeijassa ollaan, sillä ei ole väliä oletko mies vai nainen – olemme kaikki varusmiehiä. Sekatuvassa oli ehkä vähän erilaisempi meininki omalla tavallaan, mutta tosi hyvä, että on alettu kokeilemaan yhteistupia, Krista toteaa.

Molemmat äiti ja tytär kertovat intin olevan tärkeä kasvattava kokemus.

– Olen huomannut, että palveluksen aikana olen saanut asennetta huomattavasti enemmän. Lähden nykyään vähän tomerammin tekemään asioita, Krista kuvailee.

Anita nostaa täsmällisyyden lisäksi omalle epämukavuusalueelle menemisen intissä kehittyviksi tärkeiksi taidoiksi. 

– Intissä oppii tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa sekä kunnioittamaan auktoriteetteja. Jos ajatellaan koulumaailmaa ja opettajille haistattelua, ainakin intissä tulee selväksi, että näin ei voi tehdä, Anita avaa.

Hän kertoo, että työnantajat arvostavat intissä opittuja taitoja. 

– Sain muun muassa yhden työpaikan vain sillä perusteella, että olin käynyt armeijan.

Myös Krista kokee intistä olevan konkreettista hyötyä työelämässä. Hän on pohtinut hakevansa tulevaisuudessa ensihoitajaksi, missä kokee varusmiespalveluksessa opittujen taitojen tulevan tärkeiksi.

Molemmat suosittelevat varusmiespalvelusta kaikille naisille, jotka ovat edes vähän miettineet sitä.

– Jos on vähänkään kiinnostunut intistä tai jokin siinä tuntuu omalta, kannattaa hakea. Sitä ei tule katumaan, Krista kiteyttää.