Ukrainassa velloneen konfliktin rinnalla on kytenyt alusta alkaen ortodoksisten patriarkaattien kirkkopoliittinen kamppailu. Perinteitä vaaliva kirkko on hajonnut toisistaan radikaalisti eroaviin kulttuuriperinteisiin ja globaaliin valtapolitiikkaan.
– Ajatus siitä että ortodoksinen maailma olisi yhtenäinen on karissut, toteaa systemaattisen teologian yliopistotutkija Heta Hurskainen.
Ortodoksinen kirkkohierarkia koostuu autonomisista ja autokefaalisista kirkoista, joilla on statuksensa vuoksi korkeaa kirkkopoliittista valtaa.
Jotta ortodoksinen paikalliskirkko olisi "aito", sen tulee saada tunnustus muilta kirkoilta. Autonomiset kirkot toimivat autokefaalisten patriarkaattien, eli historiallisesti tai väkiluvultaan merkittävien paikalliskirkkojen alaisina. Valta alaisiin kirkkoihin ei ole suoraa käskyvaltaa, vaan autonomiset kirkot päättävät omista asioistaan kirkkokokouksissa. Autokefaaliset kirkot ovat täysin itsenäisiä kirkkoja, joilla voi olla patriarkaatin status.
Vuonna 2018 kahden tunnustamattoman kirkon yhteenliitymä "Ortodoksinen kirkko Ukrainassa" sai autokefalian tunnustuksen Ekumeeniselta patriarkaatilta. Moskovan patriarkaatti näki, että tunnustus oli oikeudetonta tunkeutumista heidän alueelleen ja katkaisi ehtoollisyhteyden Ekumeeniseen patriarkaattiin. Ehtoollisyhteydet katkesivat samalla myös Suomen ortodoksisen kirkon kanssa, joka toimii autonomisena kirkkona Ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa. Ukrainan sodan syttymisen jälkeen välirikosta on tullut molemminpuoleinen.
– Sitä, miten Moskovan patriarkka Kirill on asettunut Putinin rinnalle on nimitetty Suomen ortodoksisessa kirkossa synniksi, Hurskainen sanoo.
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo painottaa, että sota ja ihmisen tappaminen on synti kaikissa tilanteissa, aina ja kaikkialla. Ortodoksinen kristillisyys ei sisällä oikeutetun sodan käsitettä. Uhkaajalta puolustautuminen voi olla elämän jatkumisen kannalta pakollista, mutta sekin on tappio jo itsessään.
– Mikään sota ei voi oikeasti olla pyhä, varsinkaan hyökkäyssota, Leo totesi viitaten Kirillin puheisiin Ukrainassa käytävästä pyhästä sodasta.
Krillin retoriikassa sodan lisäksi pyhää on "Venäläinen maailma". Tämä maailma pitää tuhannen vuoden takaisten maa-alueiden lisäksi sisällään käsityksen itäslaavilaisten kansojen erityisestä tärkeydestä maailman kehityksessä. Hurskaisen mukaan Kirill syyllistyy kirkon ja kansallisaatteen sekoittamiseen väittäessään, että olisi yksi kansa tai ihmisryhmä, jolla olisi erityinen asema maailmassa ja keille pelastus olisi tarkoitettu.
– Ei kuulu ymmärtää niin, että minä olen ensisijaisesti venäläinen tai kreikkalainen tai minkään muun kansallisuuden edustaja, vaan minä olen ensisijaisesti kristitty, Leo selittää.
Uspenskin katedraalin katto heijastaa taivaan valoa. Kuva: Oskari Aumo
Moskovan sodanaikaisessa retoriikassa isänmaallisuus syrjäyttää sen, mitä on normaalisti pidetty ortodoksisuuden ydinsanomana. Ortodoksimystiikassa käsite "jumaloitumisesta" tarkoittaa prosessia, jossa ihminen kristillistä hyve-etiikkaa noudattaen omassa kilvoituksessaan pyrkii olemaan sitä mitä hän oikeasti on. Yleisesti tähän mystiseen matkaan ollaan liitetty ihmisen alkuperäisen kauneuden tavoittelu, mutta Kirillin retoriikassa käsite on käännetty kirkon dogmin sokeaksi noudattamiseksi.
– Jos teet jotain muuta kuin kirkko käskee, eli puhut ja toimit perinteisiä arvoja ja isänmaallisuutta vastaan, niin olet täysin langennut, etkä pysty kehittymään tällä tiellä, Hurskainen kertoo jumaloitumisen värittymisestä.
Kaikesta kirkot eivät kuitenkaan ole eri mieltä. Kirill ja Leo ovat molemmat huolissaan länsimaiden rappeutumisesta, joka näyttäytyy heille kristillisen arvopohjan ja sen monimuotoisen yhteiskunnallisen ilmentymisen katoamisena.
Koetteko tekin tietynlaista rappeutumista?
– Koen tietysti, näkeehän sen joka päivä kaikkialla, Leo vastaa
Miltä se näyttää?
– No surulliselta se näyttää, Leo vastaa
Miten se näyttäytyy, mitä piirteitä etsiä?
– Tutki sitä, miten ihminen suhtautuu toiseen ihmiseen tässä maailmassa, Leo vastaa.
Sodan sijaan Leo suosii johtavaa asennetta rappeutumisen estämiseen.
– Tietysti paras tapa vaikuttaa yhteiskuntaan ja maailmaan on oma esimerkki ja se, että itse edustaa yleisinhimillisiä arvoja. Vaikka ne ovat myöskin raamatullisia ja uskon arvoja, niin yleistä on sanoa että ne ovat yleisinhimillisiä, Leo kertoo.
Siinä missä Leo pelkää yleisinhimillisten arvojen katoamista, Kirill keskittyy Ukrainan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen olemassaoloon ja "homo-paraatien" pysäyttämiseen. Toisen posken kääntäjien uskonto on kääntänyt tuomitsevan katseensa kohti yhteiskunnan heikoimmissa asemissa olevia.
– He ovat ymmärtäneet väärin tai sitten haluavat määritellä jonkin syyn tälle sodalle, Leo kommentoi sodan oikeutusta.
Ortodoksisen kirkon tulevaisuudesta on vaikea sanoa mitään. Voidaan kuitenkin todeta, että sodalla tulee olemaan vuosisatojen seuraukset kirkon keskuudessa. Ortodoksisuus ei tule katoamaan, mutta sodan jättämillä haavoilla kestää pitkään parantua.
Miltä pääsiäinen tulee näyttämään Ukrainassa?
– Haluan uskoa, että se merkitsee nimenomaan uskoa ja toivoa, sekä hyvän tulevaisuuden mahdollisuutta. Toivoa ei ole menetetty, eikä ole mitään syytä menettää sitä. Elämä voittaa, Leo julistaa.
