Reservin aurinkokaan ei saa unohtamaan ampuma-asentoja

– Reserviin mars!

Me tuoreet reserviläiset hurrasimme suoraan sydämestä. Seuraavat minuutit olivat hurmiota. Tätä hetkeä olimme odottaneet kuukausia. Päivien määrän ennen tätä hetkeä olin osannut kertoa koska tahansa aina palveluksen aloittamispäivästä lähtien.

Kävelymatka bussipysäkille tuntui epätodelliselta. Vitsailimme toistemme siviilivaatevalinnoista ja juttelimme elämän suunnasta siviilissä. Kun linja-auton jätti varuskunnan portit viimeisen kerran, onnellisuudentunne oli vahvempi kuin kuukausiin, mutta samalla mieleen hiipi tietty haikeus, kun oman tiiviiksi muodostuneen joukkueen näki viimeisen kerran yhdessä.

Ne meistä, jotka pääsivät illalla paikalle, juhlivat yli kahtasataa yhteistä aamua Helsingin yössä. Ensimmäinen, ja viimeinen, yhteinen ajanviettomme siviileinä huipentui yhteiskaraoke-esitykseen, jossa lauloimme Suurlähettiläiden Kun tänään lähden -kappaleen enemmän tunteella kuin taidolla.

Viikon päästä kotiutumisesta heräsin unesta, jossa olin hukannut rynnäkkökiväärini harjoituksessa. Vielä hereilläkin käytin muutaman sekunnin aseen etsimiseen, ennen kuin tajusin olevani kotona ja reservissä. Pakkomielle tietää aseensa sijainti ei ollut lähtenyt, vaikka olin asunut kotona yhtäjaksoisesti pidempään kuin kertaakaan palveluksen aikana.

Tässä vaiheessa monet palvelustovereistani olivat jo siirtyneet työelämään. Olimme viestitelleet ensimmäisistä työpäivistä ja muista päivittäisen elämämme tapahtumista yhä hyvin aktiivisissa ryhmäkeskusteluissa.

Noin kuukausi kotiutumiseni jälkeen olin viettämässä iltaa kavereideni kanssa. Olimme kaikki siirtyneet reserviin edellisen puolen vuoden aikana, joten melko pian keskustelu siirtyi inttimuistojen kertomiseen. 

– Baariin mars, joku vitsaili, kun oli aika siirtyä jatkamaan iltaa muualle.

Kävellessämme hämärtyvässä illassa bongasimme taivaalla kuvausdroonin. Kaverini päätti, palveluksen muistelusta inspiroituneena, huutaa ”suojaan” ja hypätä pientareelle. Panin merkille, miten hän pelleillessäänkin teeskenteli suojaavansa aseensa piipun ja risti jalkansa oikeaoppisesti.

Kolme kuukautta kotiutumiseni jälkeen olin kaverini kesämökillä, kun löysimme vajasta vanhan ilmakiväärin. Kyhäsimme nopeasti mökkirannan metsikköön ampumaradan, jossa pääsimme mittelemään kivääriammunnassa. Ampuma-asennot löytyivät vielä lihasmuistista.

Jonkin aikaa ammuskeltuamme sain mielestäni kuningasidean. Otin käteeni ammuskiekosta muutaman luodin ja päätin lähteä suorittamaan omatoimisen hyökkäysammuntaharjoituksen. Muutaman, alle kolmen sekunnin mittaisen, syöksyn tehtyäni muistin, mikseivät shortsit kuulu taisteluvarustukseen.

Nyt, kun kotiutumisestani on jo ehtinyt vierähtää kuukausi jos toinenkin, varusmiespalvelus ei enää ole ensimmäisiä keskusteluaiheita, joista alan puhua illanistujaisissa. Entisille tupakavereillenikaan en puhu enää päivittäin, vaikka yhteyttä yhä pidämmekin.

Silloin tällöin olen kuitenkin päässyt muistelemaan palveluksessa opittua. Olen huomannut perusasioiden lähtevän yhä käskystä, enkä usko niiden unohtuvan tulevaisuudessakaan.

Hyvä niin. Reservissä jonkin aikaa vietettyäni luottamukseni reserviläisten kykyyn suorittaa aikanaan palveluksessa opittu tehtävä on vain kasvanut.