Reippaus ei maksa mitään, mutta vastoinkäymiset yhdistävät

Alokaskaudella itselleni tuli tutuksi sanapari "lopeta avautuminen". Tämä palaute ei ehkä sattunut omalle kohdalleni, mutta ymmärsin nopeasti homman jujun: toisten valitusta ei jakseta kuunnella, ainakaan aiempi saapumiserä ei jaksa.

Erityisesti alokaskaudella – silloin tällöin varmasti muulloinkin – voi olla vaikea muistaa, että harvoista ongelmista kärsitään yksin. Kun marssilla on märät sukat, oppitunnilla nälkä tai ampumatulokset harmittavat, voi usein olla varma, ettei ole ajatustensa kanssa yksin. Tämä saattaa kuitenkin välillä unohtua. Ainakin mikäli muut eivät jaa tuntemuksiaan, vaan kaikki pitävät ne tiukasti sotilaan kovan kuoren alla.

Lopulta uskaltauduin kertomaan eräälle tupakaverilleni asioista, jotka painoivat asepalveluksen alussa mieltäni. Nopeasti paljastui, että hän mietti samankaltaisia asioita. Tämä yhdisti meitä.

Olin kuullut puhuttavan, että yhdessä koetut haasteet yhdistävät, mutta en ollut vielä ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Vastoinkäymiset eivät hitsaa yhteen, mikäli niitä ei koeta yhteisiksi – ja uskon, että juuri puhuminen on avain sille, että ne tuntuvat yhteisiltä. Ja kun haasteet ovat yhteisiä, ne edistävät myös ryhmähengen syntyä.

Oikeassa kriisitilanteessa rintamakaveri on taistelijan ensiapuna. Ei ainoastaan silloin, kun pitää muistaa cABC, vaan myös psykologisesti. Sodan kauhut ovat vertaansa vailla ja mikäli niistä ei voi edes puhua, voi taistelija herkästi murtua. Jaettu suruhan on kuitenkin puolitettu suru.

Taistelijan on myös tärkeää tietää oman ryhmänsä muiden sotureiden tila. Mikäli esimerkiksi haavoittumista koittaa peitellä muilta, voi se koitua kohtaloksi. Varusmiespalveluksessa kyse voi olla myös pienemmistä asioista. Jos ryhmätaitokilpailussa marssijan mieltä painaa hänen ainoat kastuneet sukkansa, voi kenties ryhmäkaveri antaa yhden sukkapareistaan lainaan.

Valittaa ei kuitenkaan pidä – ainakaan liikaa. Tai mikä oikeastaan on valittamista? Joku voisi sanoa, että märät sukat ovat. Toisaalta kyse on paljon myös siitä, miten asia tuodaan esille.

On kuitenkin selvää, että turhanpäiväinen jatkuva valittaminen, saattaa ärsyttää kanssataistelijoita. Tällöin ei enää puhuta yhteenkuuluvuuden paranemisesta, vaan ikävä kyllä, ryhmä saattaa alkaa vältellä valittajaa.

Valittamisen kierre aiheuttaa helposti kurjan olon. Tämä johtaa helposti myös suoritusmotivaation laskuun ja huonolla hetkellä tapahtunut avautuminen voi pilata koko tehtävän. Pelisilmää siis vaaditaan.

Sitä paitsi, miltä kuulostaisi, jos johtaja valittaisi koko ajan. Hänen alaisensa voisivat ruveta epäilemään hänen taistelutahtoaan ja jopa pätevyyttään. Jos emme salli valittamista vaikkapa alikersantille, miksi se olisi miehistön jäseneltä hyväksyttävää. Täytyy siis löytää kultainen keskitie.

Valittaa ei saa – puhua pitää. Myös Puolustusvoimat on selvästi huomanneet puhumisen merkityksen. Tukitaistelijoiden avulla pyritään madaltamaan kynnystä jakaa ajatuksiaan ja hankkia apua psyykisiin haasteisiin. Tukitaistelijakoulutuksen tulee vakiinnuttaa paikkansa varuskunnissa ja ei lienisi huono ajatus lisätä oppituntia tai pariakin aiheesta kokonaisille saapumiserille.

Paras tapa ei välttämättä ole keskustelun avaaminen omalla murheella. Sen sijaan meidän pitäisi useammin kysyä toinen toiseltamme: Mitä kuuluu? Miten voit? Tällöin toinen saa hetkeksi keventää omaa taakkaansa. Monesti palveluskaveri voi päättää puheenvuoronsa sanoin: No entäs sulla? Tämä on ehkä tilaisuutesi saada ne kuivat sukat.

Jokaisen meistä tulisi olla toistemme tukitaistelijoita.