Ravun performanssi

Henrik Dettmann kuvailee itseään ravuksi. Ikinä ei kuulemma tiedä, meneekö hän eteenpäin vai taaksepäin. Dettmann tunnetaan edesottamuksistaan koripallovalmentajana, mutta hän laukoo teräviä ja oivaltavia mielipiteitään myös muilta elämänaloilta.

Koripallovalmentaja Henrik Dettmann sanoo olevansa urheilun monikuluttaja, joka harrasti nuorena vähän kaikkea. Kesäisin hän pelasi jalkapalloa, mutta talveksi piti keksiä sisäpalloilulaji. Kaverit pelasivat koripalloa, jonka pariin myös Dettmann päätyi. 

Koripallon ympärillä oli myös kerhotoimintaa, jossa pelattiin erilaisia mailapelejä, kuten pöytätennistä. Sitä kautta 15-vuotiasta Dettmannia pyydettiin valmentamaan 8–9-vuotiaita lapsia. 

– En minä siitä valmentamisesta mitään tajunnut, mutta minulle sanottiin että saan kolme markkaa kerralta palkkaa. Se oli silloin ihan hyvä motivaattori, Dettmann naurahtaa. 

Dettmann ryhtyi valmentamisen ohella erotuomariksi. Hän menestyi hommassa hyvin ja pääsi 20-vuotiaana tuomitsemaan naisten mestaruussarjaa. Erotuomarin ura kuitenkin päättyi silloisen erotuomaripäällikön sanottua nuorukaiselle, että hänen täytyy valita tuomaroinnin ja valmentamisen väliltä. 

– Sanoin sitten hänelle, että sinä juuri päätit asiasta minun puolestani.

On suomalaisen koripalloilun onni, että Dettmann valitsi valmentamisen. Hänen johdollaan Suomen koripallomaajoukkue eli Susijengi on menestynyt hyvin arvoturnauksissa. Dettmanin uran suurin saavutus on kuitenkin Saksan maajoukkueen päävalmentajana koripallon maailmanmestaruuskisoissa saavutettu sensaatiomainen pronssimitali. 

Huippuvalmentajaksi pääseminen vaatii itsepäisyyttä - ainakin, jos Dettmannin vaimolta kysytään. Lisäksi päättäväisyys ja uteliaisuus ovat ajaneet häntä uralla eteenpäin. Dettmann myöntääkin, että hänellä on kova kilpailuvietti. 

– Kilpailu paremmuudesta on viehättävä asia, koska se tarkoittaa, että siirrät omia ulottuvuuksia ja mukavuusalueitasi, Dettmann pohtii.

Dettmann ei enää muista mikä oli hänen haaveammattinsa pienenä. Ruoka- ja pankkimaailma ovat kuitenkin kiinnostaneet koripallon ohella. Ei olekaan ihme, että hän oli valmentamisen ohella kuusi vuotta töissä pankissa.

– Voisin hyvin kuvitella että olisin luonut niin sanotun urani siellä, koska se oli hyvin mielenkiintoinen maailma, Dettmann muistelee. 

Koripalloko tiedettä?

Valmentajan työ on huolehtia, että kaikki joukkueessa ovat kunnossa ja pelaavat mahdollisimman hyvin. Yksinkertaistettuna pelaajan tehtävä on huolehtia itsestään, valmentajan kaikista muista. Dettmannin mukaan valmentajan itse täytyy myös olla kunnossa, koska jos ei ole kunnossa, niin ei voi huolehtia myöskään muista. Varusmiespalvelusta ja valmentamista yhdistää strategioiden tärkeys lopputuloksen kannalta. 

– Strategioista puhuttaessa tulemme aika lähelle armeijamaailmaa, jossa erilaiset strategiat erilaisissa taistelutilanteissa ovat täysin ratkaisevia. Jos menet väärällä strategialla peliin, kyllä siinä käy samalla tavalla kuin sodassa, sinulla ei ole enää pelaajia, Dettmann lohkaisee. 

Dettmannin pitkään uraan mahtuu monia erilaisia niin sanottuja valmennusfilosofioita. Hänen nykyinen valmennusfilosofiansa on se, että tulos syntyy ihmisten kautta. Systeemit, järjestelmät tai edes strategiat eivät synnytä tulosta, vaan nimenomaan ihmiset.

– Sama se on varmaan armeijassakin, Dettmann pohtii.

Dettmann ei ajattele koripallon olevan niinkään matemaattinen teknis-taktinen peli, vaikka myöntääkin katselevansa tilastoja ja vastustajien pelityylejä. Hän korostaa niiden olevan ainoastaan apuvälineitä. Koripallo on kokeneen valmentajan mielestä taidetta, jonka ihmiset synnyttävät. 

– Koripallo on enemmän taidetta kuin tiedettä; tiede on vain taiteen apuväline, Dettmann linjaa.

Dettmannilla on ollut pitkän valmennusuransa aikana monta esikuvaa. Hänen mielestään valmentajien itse asiassa pitääkin niin sanotusti benchmarkata kollegojaan. Benchmarkkaamisella tarkoitetaan hyvien ideoiden havainnointia ja muistiin merkitsemistä sekä niiden peilaamista omaan toimintaan. Mestarivalmentaja on hakenut oppia esimerkiksi Jukka Mantereelta, Eero Saariselta, Alpo Suhoselta, Saksan maajoukkueen entiseltä valmentajalta Svetislav Pesicsiltä sekä Robert Peterseniltä.

Dettmann pitää jo edesmennyttä Peterseniä mentorinaan, jonka kanssa hän puhui paljon muustakin kuin koripallosta. Dettmann kertoo, että Petersenillä oli hyvin vahva henkinen aura. Tämä selittyy hänen mormonitaustallaan.

– Aina kun olen liikkunut jossakin, niin olen huolehtinut siitä, että minulla on ollut välitön benchmarkkaus ja kumppani. Pidän järjettömän tärkeänä, että minulla on aina kumppani, jonka kanssa voin pallotella asioita, Dettmann kiteyttää. 

Delegoinnista puhuttaessa Dettmann linjaa, ettei mitään voi tehdä yksinään. Monissa liemissä keitetyn valmentajan mukaan valmentaminen jos mikä on tiimityötä. Jokainen henkilö tuo tiimiin omat näkökulmansa, jotka voivat olla parempia kuin vanhat.

– Olen pyrkinyt ylläpitämään sellaista valmennusporukkaa, jossa ihmiset ovat erilaisia kuin minä. Se olisi pelaajille liian kova rangaistus, jos he joutuisivat kestämään kahta meikäläistä, Dettmann virnistää.

Dettmann sanoo oppineensa ottamaan itselleen aikaa, vaikka kalenteri on jatkuvasti täynnä.
Kuva: Henri Sorsa

Tarvitaanko jokainen sielu?

Varusmiespalveluksensa Dettmann suoritti Santahaminassa Kaartin jääkärirykmentissä. Dettmann ei ollut urheilija, mutta pääsi silti Urheilukouluun alokasjakson jälkeen, tosin kirjuriksi. Nuorimies viihtyi Urheilukoulussa, ja mukaan tarttui paljon tuttuja sekä hyvä verkosto. Dettmann sanookin, että varusmiespalvelus on ensimmäinen paikka harrastusten ja koulun ulkopuolelta, jossa ihminen verkostoituu. 

– Istuin juuri lounaalla Espoon kaupungin liikuntajohtaja Martti Merran kanssa. Juttelimme hänen kanssaan vanhoista armeija-ajoista, olimmehan samassa tuvassa, muistelee Dettmann.

Dettmann sanoo arvostavansa ja kunnioittavansa Puolustusvoimia. Hän puhuu muun muassa siitä, kuinka organisaation resursseja olisi pitänyt käyttää paremmin hyödyksi koronakriisin aikana. Yksi kokemus on kuitenkin saanut hänet myös arvostelemaan joitakin Puolustusvoimien käytäntöjä. 

Dettmann meni vuosia sitten tapaamaan sotilassairaala Tilkkaan erästä pelaajaansa. Kyseinen pelaaja oli saanut hermoromahduksen varusmiespalveluksen aikana. Dettmannin mukaan pelaajasta oli jäljellä enää ruumis; sielu oli kadonnut täysin. Miehen tilaan saattoi vaikuttaa se, että hänet oli pumpattu täyteen lääkkeitä. Dettmann ei voinut oikein edes tajuta tapahtunutta. Pelaajan vointi parani vähitellen, mutta huononi jälleen uuden kutsun myötä. 

– Tämä kyseinen tapaus teki minusta hyvin kriittisen. Suhtaudun hyvin kriittisesti niihin toimintatapoihin, joissa yksilö jätetään huomioimatta, Dettmann huokaa. 

Mielenterveysongelmat ovat varsinkin nuorten keskuudessa valitettavan yleinen ja kasvava ongelma. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) mukaan noin 20–25 prosenttia nuorista kärsii jonkinlaisista mielenterveyden ongelmista. Joissakin tapauksissa mielenterveysongelmat saattavat puhjeta vasta varusmiespalveluksen vaativassa arjessa, jossa mieli ja keho joutuvat samaan aikaan äärimmilleen.

Dettmann pitää itsensä mukavuusalueen ulkopuolelle viemistä hyvänä asiana. Pitää kuitenkin ymmärtää, että jotkut ovat niin herkkiä, etteivät kestä mukavuusalueen ulkopuolelle joutumista pakonkaan edessä. Puolustusvoimat eivät voi Dettmannin mukaan tarvita Suomen maasta jokaista sielua. Hän korostaakin, että järjestelmän pitää joko nähdä tai kehittyä näkemään, keitä se palvelukseen tarvitsee. 

– Se, että kaikki vedetään yhden kamman läpi, on huono elementti. Puolustusvoimat on ottanut itselleen oikeuden, että se muka joutuu tasapuolisuuden nimissä tasapäistämään, mikä ei kyllä ole oikein, Dettmann pohtii. 

Asiat ovat ilmeisesti muuttuneet ainakin jonkin verran kyseisen tapauksen jälkeen. Toisaalta edelleen tulee esiin tapauksia, joissa mielenterveysongelmista kärsivän palvelusta lykätään muutamalla vuodella vapautuksen sijaan. Vapautuksien saaminen on tosin ilmeisesti helpottunut, ja myös siviilipalvelus on yksi vaihtoehto.

– Jos on vähänkään herkempi, niin kahden vuoden lykkäys saattaa olla älyttömän iso taakka. Kaksi vuotta on erittäin iso osa elämää, kun puhutaan 20-vuotiaista, Dettmann kiteyttää.

Dettmann elehtii käsillään paljon myös otteluissa.
Kuva: Lehtikuva

Liikuntakasvatus kunniaan!

Varusmiesten kunto on tutkimusten mukaan huonontunut systemaattisesti jo pidemmän aikaa. Samalla puhutaan paljon siitä, kuinka lapset ja nuoret liikkuvat ylipäätään liian vähän. Dettmannin mukaan ongelmaan on hyvin yksinkertainen ratkaisu, joka on lisäksi täysin tehtävissä. Äidinkielen ja maantiedon rinnalla pitäisi alkaa opettaa liikuntakasvatusta, joka on Dettmannin mukaan unohdettu oppiaine. 
 
– Liikuntakasvatusta pitäisi opettaa viimeistään silloin, kun lapset menevät esikouluun. Jos lapsi ei ole esikouluun mennessä saanut liikuntakasvatusta, niin joku on sen heiltä vienyt. Se on viimeinen hetki, jolloin yhteiskunnan pitää ottaa vastuu asiasta, jos vanhemmat eivät siihen pystyneet, Dettmann laukoo. 

Oikeastaan koko haastattelun ajan Dettmann elehtii voimakkaasti käsillään ja ilmeillään. Erityisesti kädet huiskivat jatkuvasti puheen tahdissa. Susijengin pelejä katsonut tietää, että Dettmann huitoo käsillään ahkerasti myös kentän laidalla. Erityisesti liikuntakasvatus saa Dettmannin innostumaan silminnähtävästi. 

– Liikuntakasvatus kunniaan, huudahtaa Dettmann innoissaan.

Dettmannia ärsyttää myös, jos terveyttä aletaan erittelemään mielen ja kehon terveyteen, sillä ihminen on hänen mukaansa kokonaisuus. Terveydestä kuuluisikin puhua kokonaisuutena. Esimerkiksi mielenterveys on hyvinvointiin vain yksi näkökulma, mikä näkyy siinä, että mielenterveysongelmiin liittyy usein liikkumattomuus.  

Asiaansa tehostaakseen Dettmann nousee ylös nojatuolistaan ja ottaa muutaman askeleen keskellä kodikasta olohuonetta. Hän kysyy, mikä hänet sai äsken liikkumaan. Jalat, mutta mieli tekee päätöksen. Performanssillaan Dettmann pyrkii selittämään mielen ja liikkumisen yhteyttä.