Ratsumiehiä koulutettiin kuin laskuvarjojääkäreitä
Ratsuväkikoulutus oli vaativaa, vaarallista ja kunnioitettua. Vaikka Suomessa ei ole koulutettu yhtään ratsumiestä sitten 1940-luvun, pyritään ratsuväen perinteet välittämään eteenpäin.
"Hakkaa päälle" -huudot kaikuivat 1600-luvulla, kun suomalaisista sotilaista koottu joukko rynnisti ratsuineen kohti vihollista 30-vuotisessa sodassa. Ulkomaalaisten korvissa sotahuuto taipui kutakuinkin muotoon "hakkapeliitta". Näin ollen suomalaisten ratsuväkijoukkojen nimeksi vakiintui Hakkapeliitat.
Vajaat 400 vuotta myöhemmin, marraskuussa 2016, Helsingissä vietetään Hakkapeliittayhdistyksen 90-vuotisjuhlaa. Yhdistyksen puheenjohtaja Erkki Laukkasen mukaan kaukaisista ajoista muistuttava Hakkapeliitta-nimi on haluttu säilyttää, sillä yhdistyksen ensisijainen tarkoitus on vaalia suomalaisen ratsuväen perinteitä.
– Käytännössä ratsuväen perinteiden vaaliminen tarkoittaa perinneasujen, historian ja ratsuväkihengen ylläpitoa, Laukkanen kertoo.
Ratsuväen hengestä kysyttäessä Laukkanen lainaa suomenruotsalaista runoilija Bertel Gripenbergiä, joka kuvaili vaikutelmiaan ratsumiehistä 1900-luvun alkupuolella.
– Ratsuväen henki sisältää suuren määrän poikamaisuutta, vähän ylpeyttä ja kevytmielisyyttä, vähän turhamaisuutta ja paljon kunniantuntoa.
Vaikka suomalainen ratsuväki tunnetaan parhaiten juuri Hakkapeliitoista, keskittyy Hakkapeliittayhdistys pääasiassa itsenäisessä Suomessa palvelleiden ratsumiesten perinnetyöhön. Suomen viimeinen ratsuväkirykmentti jalkautettiin vuonna 1947, joten ratsuväkiveteraaneja on edelleen yhdistyksen jäseninä.
Laukkasen mielestä Gripenbergin kuvaus sopii hyvin yhteen ratsuväkiveteraanien kertomusten kanssa. Laukkanen korostaa, että ratsuväki oli haluttu paikka palvella.
– Ratsumiehet olivat vähän kuin nykypäivän laskuvarjojääkärit. Koulutus oli sopivan reipasta ja rankkaa.
Nykyään perinnetyötä Hakkapeliittayhdistyksessä tekevä kauppaneuvos Karl Nordgren on yksi niistä, joka aikanaan palveli ratsuväessä. Hän aloitti asepalveluksensa huhtikuussa 1943 Ratsuväen koulutuskeskuksessa Lappeenrannassa.
– Olin aiemmin ratsastanut maaseudulla ja kuulunut Helsingin ratsuväkisuojeluskuntaan. Päädyin ratsuväkeen kiinnostuksesta aselajia kohtaan. Ratsuväessä oli oma hohtonsa. Siellä sai ratsastaa uljaasti, kannukset kilisivät ja tytöt tykkäsivät ratsuväen miehistä, Nordgren sanoo.
Nordgrenille tuli yllätyksenä, kuinka paljon hän lopulta joutui palveluksensa aikana ratsastamaan. Palvelus kesti reilut puolitoista vuotta. Samaan aikaan Suomen itärajalla käytiin jatkosotaa. Moni vanhempi ratsumies oli lähetetty jalkaisin rintamalle, joten Lappeenrannassa hevosia oli paljon enemmäin kuin ratsastajia.
Hevosia tuli myös lisää, sillä niitä saatiin sotasaaliina. Tämä johti siihen, että Nordgren joutui usein ratsastamaan jopa viidellä eri hevosella saman päivän aikana. Varsinaiseen taistelukoulutukseen ei juuri jäänyt aikaa, sillä tunnit kuluivat suurimmaksi osaksi hevosten hoitoon ja jaloitteluun.
Silloin kun taistelukoulutusta oli, se oli fyysisesti vaativaa ja vaarallista.
– Kerran menetin tasapainoni, ja putosin ravista selälleni jäätyneeseen maahan. Löin pääni niin, että menetin tajuntani ja keuhkoistani lähti ilmat. Tapahtuma johti 30 vuotta myöhemmin viisi tuntia kestäneeseen selkäleikkaukseen, Nordgren muistelee.
Kaikesta huolimatta Nordgren ei koskaan katunut ratsuväkeen hakeutumista. Hän kiittelee onneaan siitä, ettei ratsuväkipalveluksen vuoksi ehtinyt rintamalle. Aliupseerikurssilla hyvin menestynyt Norgren valittiin kouluttamaan ratsuväen uusia alokkaita sen sijaan, että hänet olisi lähetetty jatkosodan pyörteisiin.
Viimeiset varsinaiset ratsuväkitaistelut käytiin ensimmäisessä maailmansodassa. Suomalaiset kuitenkin käyttivät runsaasti hevosia myös toisessa maailmansodassa. Taistelun tuoksinoihin niitä ei silti lähetetty.
– Hevosia tarvittiin vetojuhdiksi, ja olihan meidän tykistömmekin pääosin hevosvetoinen. Ratsut mahdollistivat nopean joukkojen siirtämisen vaikeassa maastossa. Niitä käytettiin myös sivustojen suojaamiseen ja tiedusteluun, Laukkanen valaisee.
Sodan aikana kävi kuitenkin ilmeiseksi, että moottoroidut ajoneuvot ovat ajaneet käytännöllisyydessä hevosten edelle. Hevosten käyttöä alettiin vähentää jo sotavuosina. Viimeiset ratsumiehet laskeutuivat satuloistaan Uudenmaan rakuunarykmentissä jo kolme vuotta sodan päättymisen jälkeen. Hieman aiemmin oli lakkautettu Hämeen ratsurykmentti.
Ratsuväkikoulutuksen päättymisen jälkeen puolustusvoimat käytti hevosia eri tehtäviin vielä 1960-luvun lopulle saakka. Niinisalosta myytiin viimeiset hevoset vuonna 1993 ja Kadettikoululta kesällä 1994. Tällä vuosituhannella Suomessa on nähty ratsastavia sotilaita vain juhlatilaisuuksissa.
Hakkapeliittayhdistys pyrkii kuitenkin säilyttämään ratsumiehet ihmisten muistissa. Vuodesta 2001 lähtien yhdistyksen jäseneksi on voinut liittyä kuka tahansa ratsastuksesta kiinnostunut. Aiemmin jäseniksi pääsivät vain ratsuväkiveteraanit.
Ratsuväen perinteitä on vaalittu myös Lappeenrannan maasotakoulussa, jossa on jo pitkään koulutettu rakuunoita, tosin ilman hevosia. Laukkasen mukaan ratsumiesten ja rakuunoiden ero piilee siinä, että ratsumiehet taistelevat hevosten selästä käsin, kun taas rakuunat käyttävät hevosia pelkästään siirtymiseen.
Rakuunoiden kouluttaminen lopetetaan kuitenkin Lappeenrannassa tämän vuoden jälkeen. Suomen viimeiset rakuunat vannoivat sotilasvalansa viime elokuussa.
