Rakas aamukirja

TJ 344. Hernekeitto

Kompuroin ruoanjakolinjastossa ja kaadan vahingossa uuden tupakaverin kädelle kauhallisen kuumaa hernekeittoa. Yritän pyytää anteeksi sanojen lisäksi ottamalla hänen pakkiinsa annoksen samaa keittoa, jottei hän jäisi ilman lounasta palattuaan terveyskeskuksesta. Saan anteeksi, mutta ensi kerralla jaan linjastossa leivät. Se siitä hyvästä ensivaikutelmasta.

TJ 291. Päiväunet

Loppukesän lämpö tuntuu taivaalliselta, kun kaivan särkevät jalkani hikisistä maihareista. Kukaan joukkueen jäsenistä ei tunnu uskovan onneaan, että kiireisen harjoituspäivän keskellä riittää aikaa pidemmälle ruokatauolle. Nojaan ampumaradan vieressä olevaan mäntyyn, johon ovat nojailleet jo useat ennen minua. Asetan reppuni tyynyksi runkoa vasten, suljen silmäni. Ympärillä kuuluu joukkuekavereiden rauhallinen puheensorina, tuuli puhaltaa kuivattaen jalkojani ja nurmikolle riisuttuja sukkiani, aurinko lämmittää. Ensimmäisten, raskaiden palvelusviikkojen jälkeen tämä lyhyt lepohetki tuntuu luksukselta. Nukun elämäni parhaat kymmenen minuutin päiväunet. Sitten taas juostaan.

TJ 268. Aamukasa

Aamuvahvuuslaskennan jälkeen avaan puhelimeni tarkistaakseni jäljellä olevien palveluspäivien lukumäärän. Jokainen silmääni osuva uutisotsikko kertoo Venäjän aloittaneen liikekannallepanon, ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen. 
Lasken puhelimen pökertyneenä alas ja vedän kurkkusalaatit jalkaani. Iltapäivän koulutuksessa keskityn hieman tarkemmin pitämään hengitykseni tasaisena ennen laukaisua.

TJ 206. Terapiatunnit

Poterovuoroa on vielä kaksi tuntia jäljellä, kun talven ensimmäiset lumihiutaleet leijailevat konekiväärini päälle. Silmäluomet eivät pysy asennossa vaan lupsuvat kiinni, vartiopari onneksi tökkää hereille. Silmät yrittävät hahmottaa öisen metsän muotoja, ajatus harhailee. 

Rasahdus kuusikossa saa sydämen hypähtämään. Vaikka syke rauhoittuukin pian, ajatukset ovat nyt kirkkaat, kohdistettuna suoraan edessä olevaan metsän pimeyteen. Mitä jos metsän siimeksessä olisikin joku, joka ei joukkueen unen vahtijat huomatessaan huutaisi “suojatkaa kuulonne” ennen paukkupatruunatulen avaamista? Joku, jolle minun poteroon nukahtamiseni olisi ihanteellista? Joku, jonka tehtävänä olisi päättää sekä minun että palvelustoverieni, ystävieni, elämä? 

Puristan silmäni väkisin auki ja aseen tiukemmin vasten olkapäätäni. Poterovuoroa jäljellä tunti ja viisikymmentä minuuttia. 

TJ 91. Korttipeli

Istumme viimeisiä hetkiä yhdessä tupa numero yhden asukkaiden kanssa pelaamassa korttia käyttäen ylimääräistä jäkkiä pöytänä. Suurin osa heistä tulee kotiutumaan huomenna. Vaikka loukkaantumisen takia omien aamujeni määrä tippui lähes sadalla ja joukkuekin tulee vaihtumaan joka tapauksessa, tuntuu se tällä hetkellä vähäpätöiseltä verrattuna huomispäivän muutokseen. 

Samaan, pieneen tupaan on mahtunut kuukausien ajan kaksitoista eri persoonaa, joista jokaisella on lähes täysin toisistaan poikkeavat elämänkokemukset, ajatukset ja arvot. Mikäli olisin tavannut jotkut tupalaisistani siviilissä, meistä tuskin olisi tullut ylimpiä ystävyksiä, ehkei edes toisiaan sietäviä puolituttuja. Nyt huomaan tuntevani haikeutta siitä, että he kotiutuvat. 

Ristiseiskassa alkaa uusi kierros, viimeistä kertaa.

TJ 34. Kahvihetki

Saan kunnian vierailla satavuotiaan jatkosodan veteraanin luona haastattelemassa häntä Ruotuväen uutista varten. Pöytään on katettu valmiiksi kahvit, pasteijat ja paakelsit. Istumme usean tunnin keskustelemassa, mutta ennen kaikkea kuuntelemassa. Mauno kertoo kahvipöydässä, että intensiivisen alokaskauden jälkeen hänet lähetettiin saman tien rintamalle, josta päästiin lomille ensimmäistä kertaa vasta yhdeksän kuukautta myöhemmin. Oma palvelusaikani on 255 ー yhdeksän kuukautta. "Soitellaan joskus", Mauno sanoo, kun teemme lähtöä. Tiedän soittavani.

TJ 12. Aurinko

Sen kuuluisan reservin auringon paistaessa päivä päivältä kirkkaammin on todettava, että palvelusaikaani ja sen merkitystä minulle määrittävät pääasiassa ne perinteisemmät arkipäivät. Toki muistan vielä vuosien päästä myös ensimmäisen ja viimeisen palveluspäiväni, valan sekä rankimmat harjoitukset: ne, joita usein saunailloissa muistellaan ja joista otetut valokuvat säilyvät.

Tärkeimmät itsestäni, muista ihmisistä ja varusmiespalveluksesta ymmärtämäni asiat olen kuitenkin tajunnut perusarjessa, hetkissä, joista ei jää kuvia muistoksi. Kipinävuorossa, varusvaihdossa ja juttukeikoilla minuun on palvelukseni aikana iskostunut kiitollisuus siitä, ettei meitä uhkaa sota, ja varmuus siitä, että tarpeen vaatiessa aseeseen tarttuisi heti.