Puolustuskyky viimeistellään kertausharjoituksissa

Kertausharjoitusten historia on oikeastaan muutosten historiaa. Kertausharjoitusten määrä on aina ollut riippuvainen esimerkiksi taloudellisesta ja poliittisesta tilanteesta. Määristä huolimatta kertausharjoitukset ovat Suomen puolustuskyvylle tärkeä voimavara, jonka avulla pystytään harjoittelemaan yhtenäistä taktista ajattelua.

Kertausharjoituksilla on Suomessa varsin mielenkiintoinen historia. Kertausharjoitusten määrät ovat vaihdelleet vuosikymmenten aikana rajusti taloudellisista, poliittisista ja lainsäädännöllisistä syistä.

Taloudelliset syyt haittasivat kertausharjoitusten järjestämistä erityisesti itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä. Taloudellisesti heikossa tilanteessa olevalla nuorella valtiolla ei yksinkertaisesti ollut varaa kertausharjoitusten järjestämiseen. Tällöin korostui suojeluskuntajärjestön merkitys vapaaehtoisen sotilaallisen täydennyskoulutuksen antajana.

Taloudellista tilannetta kuvaa erinomaisesti se, että miehistön ensimmäiset kertausharjoitukset järjestettiin vasta vuonna 1935, vaikka upseerien ja aliupseerien osalta ne oltiin aloitettu jo aikaisemmin. Puolustusvoimien tutkija Ali Pylkkäsen mukaan miehistön mukaantulo mahdollisti todellisessa sodan ajan kokoonpanossa harjoittelemisen. Pylkkänen korostaa, että näin upseerit, aliupseerit sekä miehistö oppivat tuntemaan toisensa paremmin. 

Suomen Puolustusvoimat 100 vuotta -teoksessa Pylkkänen kertoo, että ensimmäiset toisen maailmansodan jälkeiset kertausharjoitukset järjestettiin vasta vuonna 1953. Tämä johtui Pylkkäsen mukaan heikosta taloudellisesta tilanteesta, sotaväsymyksestä ja Neuvostoliiton sekä suomalaisen vasemmiston taholta koetusta paineesta.

Esimerkiksi Suomessa oltiin vapaaehtoisten kertausharjoitusten ja maanpuolustustyön järjestämisen osalta kriittisempiä omaa toimintaa kohtaan kuin Pariisin rauhansopimus (1947) edellytti: oltiin varovaisia yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi ja hyvien naapuruussuhteiden kehittämiseksi.

– Pariisin rauhansopimus kielsi käytännössä vain sotamateriaalin ja sotilasaseiden käytön reserviläisten harjoituksissa. Sopimus mahdollisti reserviläisille omaehtoisen ampumatoiminnan sekä maastourheilun, joissa tehtiin samanlaisia harjoitteita kuin kertausharjoituksissa. Toiminta ei saanut kuitenkaan olla järjestelmällistä, vaan se oli enemmänkin maastoon vietyä omaehtoista opiskelua, Pylkkänen avaa. 

Pariisin rauhansopimus ei myöskään edellyttänyt reserviupseerikerhojen ampumatoiminnan kieltämistä. 1950-luvulla ampumatoiminta omilla aseilla käynnistettiin uudestaan. Sotilasaseilla ampumista ei rauhansopimuksen mukaan saanut harrastaa.

– Reserviupseeri- ja vuonna 1955 perustetun Reservin Aliupseerien Liiton vapaaehtoinen maanpuolustustyö oli omaehtoista itsenäistä koulutusta Suomen puolustuskyvyn ylläpitämiseksi vähäisten kertausharjoitusten rinnalla, Pylkkänen muistuttaa.

Rauhansopimus salli järjestelmällisen sotilaskoulutuksen antamisen reserviläisille vain Puolustusvoimien järjestämissä kertausharjoituksissa. Vuonna 1950 kuitenkin säädettiin uusi asevelvollisuuslaki, joka mahdollisti myös Puolustusvoimien johtamat vapaaehtoiset kertausharjoitukset. Maanpuolustusjärjestöjen hartaasta toiveesta huolimatta vapaaehtoisia harjoituksia ei saatu laajasti käyntiin ennen Neuvostoliiton hajoamista 1990-luvun alussa.

Kertaukset pienen maan puolustuskyvyn turvana

Vuosina 1993–1994 järjestettiin Pylkkäsen mukaan vapaaehtoisia kertausharjoituksia, joissa kouluttajana ei toiminut normaaliin tapaan sotaväki. Sen sijaan reservin upseerit sekä aliupseerit kouluttivat toisiaan Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen (silloinen MPK ry.) kouluttajien alaisuudessa. 

– Olin myös itse mukana vuoden 1994 vapaaehtoisessa kertausharjoituksessa, joka ei ollut suoraan Puolustusvoimien järjestämä. Se oli laadultaan erinomainen ja tervetullut voimavara Suomen puolustuksen vahvistamiseksi, Pylkkänen muistelee. 

Kun Reserviläisliitto aukesi myös miehistölle ja armeijaan kuulumattomille vuonna 1995, vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön on tullut mukaan kasvavassa määrin myös miehistö. Se on ollut Pylkkäsen arvion mukaan ensiarvoisen tärkeä muutos.

Kertausharjoitusten tärkeydestä kysyttäessä Pylkkänen muistuttaa, että noin 95 prosenttia Suomen tämänhetkisestä kenttäarmeijasta on reserviläisten varassa. Upseereistakin noin 80 prosenttia on reserviupseereita. Suomi ei kilpaile suurvaltojen kanssa materiaalin määrässä vaan taitojen laadussa.

– Kertausharjoitukset antavat meille mahdollisuuden olla mahdollista vastustajaa parempia sotataidossa ja sotilastaidoissa. Kertausharjoitusten kautta on mahdollista myös omaksua yhteistä taktista ajattelua. Toisin sanoen kertausharjoitukset ovat erittäin tärkeitä puolustuskyvyn ylläpitämisen kannalta, Pylkkänen vakuuttaa. 

Kertausharjoitusten määrissä on tapahtunut sen historian aikana varsin isoa heilahtelua. Vielä 1950-luvulla luvut olivat varsin vaatimattomia, vuosittain koulutettiin noin kolme tuhatta miestä. Kertausharjoitusten määrät lähtivät tästä kuitenkin jyrkkään nousuun. Pylkkäsen mukaan huippuvuosi saavutettiin vuonna 1990, jolloin koulutettiin jopa 50 000 reserviläistä. Taloudellisen laman takia määrät kääntyivät laskuun, jolloin määrät tippuivat 2000-luvulla alimmillaan 4 000 reserviläiseen.

Taloudellisten syiden lisäksi myös lainsäädännöllä on ollut oma roolinsa kertausharjoitusmäärien vaihtelussa. Esimerkiksi vuonna 1939 mahdollisten kertausharjoitusvuorokausien määrää nostettiin upseerien ja aliupseerien osalta. 

– Ennen sotia reserviupseereita oli mahdollista kouluttaa 60 vuorokautta asevelvollisuusiän aikana. Vasta vuonna 1939 vuorokausien määrää kasvatettiin 120 vuorokauteen. Miehistön osalta määrä pysyi 40 vuorokaudessa ja aliupseerien osalta määrä nousi 50 vuorokaudesta 75 vuorokauteen, Pylkkänen luettelee. 

Nykyisin kertausharjoitusvuorokausien enimmäismäärät vaihtelevat tehtävän mukaan 80–200 vuorokauden välillä.

Oikaisu 4.9.2021: Reserviläisliittoa ei perustettu vuonna 1995, vaan se aukesi tuolloin myös miehistölle ja armeijaan kuulumattomille.