Pohjoismaiden neuvosto kokoontui Islannissa historialliseen istuntoon
Yksiselitteinen puolustuspoliittinen linja mahdollistaa pohjoismaisen yhteistyön syventymisen
Pohjoismaiden neuvosto on kokoontunut tällä viikolla istunnolle Islannissa. Puolustuspolitiikka ei ole koskaan ollut pohjoismaisen yhteistyön keskiössä, mutta nyt neuvosto kokoontui ensimmäistä kertaa niin, että jokainen maa on myös Naton jäsen.
Tämä muuttaa yhteistyön luonnetta perustavanlaatuisesti. Pohjoismailla on nyt ensimmäistä kertaa yhtenäinen puolustuspoliittinen ydin.
Kokouksen puolustuspoliittisessa selonteossa keskiviikkona Tanskan puolustusministeri ja Nordefcon (Nordic Defence Cooperation) puheenjohtaja Troels Lund Poulsen alleviivasi, että elämme historiallisen vahvaa puolustusyhteistyön aikaa.
Tämä näkyy muun muassa ilmatilan valvonnassa, yhteisissä investoinneissa puolustusteollisuuteen, suurharjoituksissa ja maiden vankkumattomassa tuessa Ukrainalle.
Historialliseksi ajan tekee se, että puolustusyhteistyötä ei ole koskaan voitu tehdä yhtä intensiivisesti ja saumattomasti, vaikka halua ja yritystä on ollut vuosien saatossa vaikka kuinka.
Puolustuspoliittinen jako on oikeastaan ollut pohjoismaisen yhtenäisyyden kompastuskivi läpi historian. Ruotsin ja Suomen Nato-jäsenyyden myötä pohjoismaat istuvat kuitenkin samassa puolustuspoliittisessa veneessä ensimmäisen kerran sitten Kalmarin unionin hajoamisen 1523.
Moderni pohjoismainen yhteistyö sai oikeastaan alkunsa epäonnistuneesta yrityksestä löytää puolustuspoliittista yhteisymmärystä. Ruotsi kutsui vuonna 1948 Norjan ja Tanskan mukaan luomaan yhteistä puolustusliittoa. Maat eivät kuitenkaan uskoneet liittouman luovan uskottavaa pelotetta, vaan päätyivät yhdessä Islannin kanssa Naton perustajajäseniksi vuotta myöhemmin.
Kylmän sodan aikana pohjoismainen yhteistyö näkyi konkreettisimmin YK:ssa ja erityisesti rauhanturvaoperaatioissa, joihin maat osallistuivat hyvin aktiivisesti. Kuvassa suomalaisia YK-joukkoja UNDOF-operaation aikana 1989. Kuva: Puolustusvoimat
Pohjoismainen neuvosto taas sai alkunsa kylmän sodan aikana vuonna 1952. Ajatuksen matalan kynnyksen parlamentaarisesta kokouksesta maiden välillä herätti vuotta aiemmin Tanskan pääministeri Hans Hedtoft. Perustajajäseninä toimivat Islanti, Norja, Ruotsi ja Tanska. Suomi pääsi neuvoston jäseneksi Josif Stalinin kuoleman jälkeen 1955, Nikita Hruštšovin suojasään aikana.
Kylmän sodan yhteinen sävel löytyi YK:sta
Pohjoismaista muotoutui näinä aikoina jotain suurempaa kuin pelkkä maantieteellinen alue. Pohjoismaat nähtiin rauhaa rakastavana ja rationaalisena toimijana kahtiajakautuneessa maailmassa – siltana kapitalistisen lännen ja kommunistisen idän välillä, eräänlaisena kolmantena tienä.
Rauhan edistämisestä tuli pohjoismainen brändi, jota edistettiin aktiivisesti muun muassa vakaan diplomaattisella, sotilaallista voimankäyttöä vastustavalla linjalla Yhdistyneissä kansakunnissa. Pohjoismaat löysivät tätä linjaa tukevan konkreettisen yhteistyöalueen rauhanturvaoperaatioista.
Pohjoismainen yhteistyö sai rauhanturvaoperaatioissa sotilaallisen ulottuvuuden. Kylmän sodan aikana toteutuneista kolmestatoista YK:n rauhanturvaoperaatioista pohjoismaat osallistuivat yhteentoista. Joukkojen kokonaismäärästä lähes neljännes oli pohjoismaalaisia.
Huomion arvoista on myös, että YK:n kaksi ensimmäistä pääsihteeriä olivat pohjoismaalaisia, Trygve Lie ja Dag Hammarskjöld. Vahva pohjoismainen edustus YK:n huipulla edesauttoi eittämättä oman agendan edistämistä organisaatiossa.
Yhteistyö vajoaa pakkasen puolelle
Kylmän sodan päättymisen myötä pohjoismainen yhteistyö kuihtui kasaan. Alueen marginaalinen erityisasema oli uudessa maailmanjärjestyksessä lähinnä haitaksi. Katse kääntyi Eurooppaan ja kauemmas maailmalle.
Aika merkitsi myös vielä syvempää turvallisuuspoliittista jakautumista Ruotsin ja Suomen liityttyä Euroopan unioniin. Etenkin Suomessa jäsenyyttä motivoitiin turvallisuudella. Norja jättäytyi EU:sta ulkopuolelle mutta keskittyi entistä vahvemmin Natoon.
Kylmän sodan jälkeisenä aikana kansalliset puolustusvoimat muuttivat myös muotoaan. Kokonaismaanpuolustukseen keskittyvien joukkojen sijaan panostettiin kansainvälisiin nopean toiminnan joukkoihin. Puolustusvoimia ajettiin alas rankalla kädellä. Tämä avasi yllättävän ikkunan pohjoismaiselle yhteistyölle.
Pohjoismaiset puolustusministerit (Islannin tapauksessa ulkoministeri) kokoontuvat kaksi kertaa vuodessa Nordefcon raameissa. Kuvassa ministerit vierailulla Rannikkoprikaatissa Upinniemessä 2021. Kuva: Puolustusvoimat
Taloudellista haasteista uuteen kulta-aikaan
Uusi ulottuvuus pohjoismaisessa yhteistyössä pohjautui taloudelliseen pragmatiikkaan. Talouskriisin jälkeisenä aikana todettiin, ettei uskottavan puolustuskyvyn ylläpitäminen ollut mahdollista ilman yhteistyötä. Norjan, Ruotsin ja Suomen puolustusvoimien yhteisjulkaisu vuonna 2008 maalasi tilanteesta karun kuvan: joko sotilaallisia kapasiteetteja jaettaisiin tai tyydyttäisiin vajaaseen puolustuskykyyn.
Vuonna 2009 syntyi Nordefco, joka toi monta aikaisempaa puolustusyhteistyökuviota saman katon alle. Nordefco tuo pohjoismaiset puolustusministerit yhteen kaksi kertaa vuodessa ja on monella tavalla edistänyt ja helpottanut yhteistyötä.
Nordefcon toimintaa on määrittänyt vapaaehtoisuus ja toiminnan ytimessä on lähes poikkeuksetta ollut Naton ulkopuolella olleet Ruotsi ja Suomi. Etenkin kahdenvälinen yhteistyö näiden välillä on ollut menestyksekästä.
Stoltenbergin kolmetoista teesiä
Nordefcon lisäksi yhteistyötä vauhditti 2010-luvulla Pohjoismaisen ministerineuvoston Jens Stoltenbergiltä tilaama raportti, joka julkaistiin vuonna 2009. Raportti listasi kolmetoista yhteistyötä syventävää aloitetta. Raportti tehtiin maiden rahoitusvajeesta kärsivien puolustusvoimien tilauksesta. Samalla paine hankkia uusia, entistä kalliimpia asejärjestelmiä kasvoi.
Kiistellyin kohta Stoltenberg-raportissa oli aloite kolmetoista: pohjoismaisen solidaarisuuden julistus, joka määrittäisi, kuinka pohjoismaahan kohdistuvaan hyökkäykseen tai painostukseen reagoitaisiin. Esitystä kyseenalaistivat erityisesti Nato-maat, jotka näkivät päällekkäisyyksiä Naton viidennen artiklan tuomaan turvallisuustakuun kanssa.
Maat allekirjoittivat epäluulosta huolimatta yhteisen solidaarisuusjulistuksen vuonna 2011, tosin huomattavan vesittyneemmän kuin mitä Stoltenberg oli linjannut.
Pohjoismainen puolustusyhteistyö on saanut synergiaetuja Ruotsin ja Suomen kauan jatkuneesta Nato-integraatiosta. Jäsenyys taas poistaa kaikki aikaisemmat esteet syventää yhteistyötä. Kuvassa ruotsalaiset ja suomalaiset sotilaat Uudenmaan prikaatin yhteisharjoituksessa 2019. Kuva: Puolustusvoimat
Puuttuva palanen on paikallaan
Puolustuspoliittinen keskustelu Pohjoismaisessa neuvostossa on osoittanut, että ruotsalaiset ja suomalaiset ovat edistäneet yhteistyötä hartaimmin ja vaihtoehtona Natolle. Kun kaikki pohjoismaat ovat ensimmäistä kertaa saman puolustuskehyksen sisällä, ei syventyvällä yhteistyöllä ole oikeastaan enää mitään ulkoista estettä.
Mahdollisuuksia taas on monia, varsinkin kun puolustus ja turvallisuus ovat Venäjän täysimittaisen hyökkäyssodan seurauksena nousseet taas politiikan keskiöön niin kansallisella, pohjoismaisella kuin kansainvälisellä tasolla.
Huhtikuussa allekirjoitetussa Nordefco 2030 -strategiassa mainitaan muun muassa yhteisiä hankintoja, harjoituksia, suunnittelua sekä rajaesteiden vähentämistä. Pohjoismainen sotilaspuku on jo pitkään ollut työn alla ja ajatusta yhteisestä kivääristäkin on väläytelty.
Tässä vaiheessa on vaikea sanoa, onko pohjoismainen yhteistyö lopullisesti siirtymässä kahvipöytäkeskusteluista taistelukentille, mutta linja on ainakin juuri nyt harvinaisen selkeä.
