Hyppää sisältöön
Osiot
Valikko

Ruotuväki

Piispa, sota ja rauha

Teemu Laajasalo paini jo nuoruudessaan sodan ja rauhan etiikkaan liittyvien kysymysten parissa. Lopulta nuori Laajasalo valitsi pasifismin ja siviilipalveluksen. Nykyään hän ajattelee ehkä valinneensa väärin.

Kirkko on yksi suomalaisen yhteiskunnan tukipilareista, jolle on myös kriisiaikana uskottu erityisiä yhteiskuntaa kannattelevia tehtäviä. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on jaettu yhdeksään hiippakuntaan, joista yhtä, Helsingin hiippakuntaa johtaa Teemu Laajasalo. Hän on Suomen piispoista nuorin, mutta ehtinyt olla hiippakuntansa puikoissa jo kolmen vuoden ajan.

Koko elämänsä Helsingissä asunut Laajasalo on ytimeltään kivijalkastadilainen seurakuntapappi. Sen huomaa hänen puhetyylistään ja paikallistuntemuksestaan. Haastattelutilanteen aikana hän latelee faktoja niin haastattelupaikkana olevasta Helsingin tuomiokapitulista kuin ympärillä energisenä sykähtelevästä kaupunkilaisseurakunnastaan. 

Teemusta tulee pappi

Peruskristityssä perheessä kasvaneella Laajasalolle työura pappina oli kaukana itsestäänselvyydestä. Kuluvan kesän aikana hän onkin pohtinut paljolti, miksi hänestä tuli pappi. 

– Lapsuudessani tai nuoruudessani en muista saaneeni suurempia uskoontulon kokemuksia. Olen elänyt aika tavallisessa peruskristityssä perheessä. Kävimme välillä kirkossa ja olen suorittanut rippikoulun, josta jäi hyvä kokemus. 

Vuonna 1993 Laajasalo sai kuitenkin käteensä hyväksymiskirjeen Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan.

– Hain teologiseen luultavasti sen takia, että minulla oli lukiossa tällainen karismaattinen ja väkevä reservin majuri uskonnon opettajana. Hän oli entinen merimiespappi ja ihan hillittömän hieno ja iso opettaja. Ajattelin, että minäkin haluan tuollaiseksi. En siis halunnut lukion maikaksi, mutta minulla oli jotenkin sellainen ajatus, että minäkin haluan opettaa tai puhua jotenkin. Missään vaiheessa ei ollut selvää, että minusta tulee juuri pappi. Pikemminkin muistan äidin joskus sanoneen, että "Teemusta tulee vielä pappi".

Tähän ajatukseen Laajasalo yhtyi itse ensikerran vasta hyväksymiskirjettä kädessä pidellessään.

– Muistan yhä edelleen silloin saaneeni jonkinlaisen hengellisen kokemuksen ja ajatuksen, että haluan palvella kirkossa, jos niin Jumala minulta toivoo.

Suurten kysymysten äärellä

Tämän jälkeen Laajasalo aloitti siviilipalveluksen Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa. Päätös ei ollut itsestään selvä ja siihen liittyi hänen kiinnostuksensa sodan ja rauhan etiikkaan liittyviin kysymyksiin. 

–Ajatukseni isoista kysymyksistä vaihtelivat paljon. Muistan lukioaikana jollain mielellä ajatelleeni ammattisotilaan uraa. Siihen liittyi jotain sellaista sankaruutta ja miehuullisuutta, jotain sellaista, jossa oli paljon nostetta.

Samaan aikaan hänen iltansa kuluivat lukien filosofi Immanuel Kantin ajatuksia oikeutetusta sodasta ja pasifismista. Myös kristilliset argumentit pasifismista olivat tulleet hänelle tutuiksi. Nämä käänsivät hänen mielennystyränsä voimakkaasti kohti pasifismia. 

–Pohdin asiaa hyvin monelta kantilta ja vatvoin sitä edestakaisin. Lopulta erilaisten käänteiden kautta päädyin siviilipalvelukseen. Muistan, että minulla oli omasta mielestäni hyvät argumentit. Nyt kuitenkin jälkeenpäin tuntuu siltä, että päätös oli virhe.

Tähän Laajasalo löytää kolme syytä. Ensimmäinen on se, että hänen oman hypoteesinsa mukaan päätös saattoi perustua enemmän mukavuudenhaluun kuin moraalisiin perusteisiin. Laajasalo uskoo, että hänen kaltaiselleen tyypille armeijan käyminen olisi saattanut tehdä kasvatuksellisesti ja opetuksellisesti hyvää. Toinen syy löytyy hänen viimevuosina käymistään keskusteluista korkea-arvoisten upseerien kanssa, joita hän kuvaa viisaiksi, oppineiksi ja hienoiksi ihmisiksi. Kolmatta syytä Laajasalo kuvailee kaikista järisyttävimmäksi ja olennaisimmaksi. Hän ei nimittäin enää ole varma kristillisen pasifismin oikeellisuudesta.

–On selvää, että jos kaikki rakastaisivat toisiansa, olisi maailma paljon mukavampi paikka.

Pointtina onkin, miksi näin ei tapahdu. Laajasalo uskoo sen johtuvan siitä, että tällainen maailma ei välttämättä ole ihmisluonnolle mahdollinen. 

–Onko niin, että meissä itsessämme sittenkin on jotain sellaista pimeyttä, että kun meille tulee mahdollisuus alistaa, nitistää tai valloittaa, jollain pitoisuudella rupeamme sitä tekemään. Tai sen sijaan että lakkaisimme pelkäämästä, vastaammekin pieniinkin uhkiin isommalla uhalla.

Tämä on Laajasalon mukaan nostanut esille sen yksinkertaisen kysymyksen, onko suomalainen väkivallan uhkaan varautumisen järjestelmä paras keino luoda ideaali maailma, jossa rakkaus voisi toteutua. Järjestelmä, joka ei pyri hyökkäämään tai valloittamaan, vaan toimimaan demokraattisella ja läpinäkyvällä tavalla, jottei ihmisen pimeydelle jää tilaa.

–Perinteinen ajatus tästä on varmaankin sama kuin Raamatun Roomalaiskirjeen ajatus esivallasta, eli että meidän tehtävänämme on ulkoistaa miekka esivallalle niin, että se miekka ei ole yksilön käsissä vaan niin, että se on sisäisen turvallisuuden osalta Poliisin ja ulkoisen turvallisuuden osalta Rajavartiolaitoksen tai Puolustusvoimien käsissä.

Vaikka Laajasalo edelleen ymmärtääkin Jeesuksen vuorisaarnoihin vetoavaa radikaalia pasifistia, on hän äärimmäisen onnellinen suomalaisesta turvallisuusjärjestelmästä. Hänen mukaansa on vaikeaa kuvitella, että nykyajan konflikteista selvittäisiin vain puhumalla

– Hyvä yhteiskunta kantaa esivallan miekkaa ja rajoittaa ihmisen syntisyyttä, pahuutta, keskeneräisyyttä ja halua hallita.

Laajasalo kuitenkin toteaa, että asiasta käytävä keskustelu on välttämätöntä ja tarpeellista. Saman ongelman voi hänen mukaansa rinnastaa yhtä lailla Poliisiin kuin Puolustusvoimiinkin. Myös poliisi joutuu jatkuvasti miettimään, miten tilanteista selvitään mahdollisimman pieniä voimakeinoja käyttäen. Tässä Laajasalon mielestä ollaan Suomessa loistotasolla. 

Iloinen ja humoristinen piispa on aikaisemmin tehnyt töitä TV-komedian parissa.
 

Väkivallan juuret

Tappamisen Laajasalo toteaa olevan aina väärin, mutta joskus välttämätöntä. Hän kuitenkin painottaa, että näiden ratkaisujen tulee aina olla yhteiskunnalla, ei yksilöllä.

–Tappaminen voi olla vähemmän väärin kuin se, mitä seuraa, jos ei tapa. Se on kauheata sanoa, mutta niin se kyllä nyt yksinkertaisesti on. Jos mennään aivan yksinkertaisuuksiin ja ihminen konetuliaseella rupeaa lahtaamaan väkeä, niin silloin ajattelen sen ihmisen nitistämisen olevan oikein. 

Samaan aikaan on Laajasalon mielestä elintärkeää käydä keskustelua siitä, miten väkivallan juurisyitä voitaisiin hoitaa.

–Tietynlaisen köyhyyden, osattomuuden ja syrjäytymisen hoitaminen on moraalisesti tärkeämpää ja myös halvempaa kuin se, että joudutaan ensiksi käyttämään voimakeinoja sisäisen turvallisuuden osalta ja sen jälkeen pakkokeinoja vankeinhoitolaitoksessa.

Suomen sisäisen turvallisuuden lisäksi näiden juurisyiden kitkeminen kuuluu myös osaksi Suomen globaalia vastuuta. Tähän kuuluu Laajasalon mukaan niin kehitysapu kuin rauhanturvaoperaatiotkin. Näissä kysymyksissä hän uskoo Suomen kykenevän olemaan kokoaan suurempi tekijä. 

–Meidän tulee pyrkiä osoittamaan solidaarisuutta tekemällä kehitysapua, ottamalla vastaan hädänalaisia ihmisiä ja toisaalta menemällä paikanpäälle vähentämään niitä kriisejä. Tavallaan siis ratkomaan yksittäisiä ongelmia, mutta myös rakentamaan tulevaisuutta, kouluja ja sairaaloita ja kouluttamaan paikallisia puolustusvoimia, poliisia ja oikeuslaitosta.

Kirkon kriisikevät

Viime kevät oli niin piispa Laajasalolle kuin koko kirkollekin ainutlaatuinen ja uusi kokemus. Koronakriisi pakotti koko yhteiskuntamme selkä seinää vasten ja laittoi myös kirkon testaamaan omia kriisivalmiuksiaan. Näitä tehtäviä Laajasalo kertoo olevan neljä. 

– Ensimmäinen on ihan lähtökohtaisesti pitää peruspaketti pystyssä. Eli käytännössä huolehtia siitä, että myös erityistilanteissa kirkon lapsityö, nuorisotyö, jumalanpalveluselämä ja muut toimitukset pyörivät mahdollisimman normaalisti. 

Alle kouluikäisistä noin kolmannes osallistuu nykyäänkin viikoittain kirkon toimintaan. Se on Laajasalon mukaan aikamoinen määrä ja antaa kuvaa siitä, minkä takia myös kriisiaikana näiden perustoimintojen tulee jatkaa pyörimistään. Kirkon toinen ja varsinkin nyt tämän kevään aikana koetukselle joutunut tehtävä on yhteiskunnan henkisen kriisinkestävyyden edistäminen ja tukeminen. Tehtävä löytyy kirjattuna yhteiskunnan turvallisuusstrategiaan. 

–Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että toivon ilmapiirin luominen ja toivottomuudenhengen vastustaminen kuuluvat kirkolle. Elämän mielekkyyden, surun, pelon, ahdistuksen, ja kuoleman kohtaamisen kysymykset ovat kriisinkestävyyden kannalta todella olennaisia, Laajasalo muistuttaa.

Kolmas ja yhteiskunnan arjessa eniten näkyvä tehtävä on kirjattu hautaustoimilakiin. Kirkon tulee kaikissa turvallisuustilanteissa ja olosuhteissa hoitaa vainajien hautaaminen ja hautausmaiden ylläpito vainajia kunnioittavalla, arvokkaalla tavalla. 

–On aikamoista, että ihmisellä voi olla kriisin keskellä myös toinen kriisi. Käynnissä on tällä hetkellä yhteiskunnallinen kriisi, jonka seurauksena kaikki on vähän sekaisin. Samanaikaisesti ihminen voi menettää kaikkein rakkaimpansa tai läheisensä. Kaiken tämän keskellä on tärkeää, että ne hautajaiset pystytään hoitamaan jollakin järkevällä tavalla. 

Kirkko joutui kriisitilanteen seurauksena esimerkiksi rajoittamaan hautajaisiin osallistuvien omaisten määrää. 

Kirkon neljäs kriisiajan tehtävä liittyy kaikenlaiseen muuhun viranomaisyhteistyöhön. Nämä kysymykset voivat Laajasalon mukaan olla hyvinkin konkreettisia, esimerkiksi kuinka paljon meillä on kylmäsäilytyspaikkoja. Tämä on kysymyksenä olennainen, sillä kriisiaikana ruumiita voi tulla kauhistuttavalla tahdilla.

–Pitää tietää, kuinka paljon ruumiita pystytään säilyttämään ja millaisella tahdilla hautajaisia tulisi pitää, jotta ne kylmiöt eivät menisi täyteen. Itseasiassa jouduimme muistuttamaan hautaustoimistoja ja seurakuntia siitä, että ruumiit tulisi haudata viipymättä ja hautajaisia ei saisi alkaa lykkäämään juurikin niiden kylmäsäilytyspaikkojen takia.

Taistelumoraalin luoja

Nämä samaiset neljä tehtävää kuuluvat kirkolle myös sodan aikana. Ne löytyvät kirjattuna eri puolille suomalaista lainsäädäntöä ja Laajasalo onkin joutunut pohtimaan näitä tehtäviä myös sodanaikaisen tilanteen kantilta. 

–On selvää, että yhteiskunnan taistelumoraalin kannalta on olennaista tieto siitä, että vainajista huolehditaan ja se, että vainajien sureminen ja muistaminen myös kriisin keskellä on mahdollista. 

Kenttäpiispan johdolla tehtävää Puolustusvoimien kirkollista työtä Laajasalo pitää erittäin tärkeänä niin rauhanaikana kuin poikkeusolosuhteissakin. Hänen mukaansa Puolustusvoimien sisällä pitää pystyä huolehtimaan niin negatiivisesta kuin positiivisestakin uskonnonvapaudesta. Joillekin papin tuki voi elämää ja kuolemaa koskevissa kysymyksissä olla tärkeää. 

–Nehän ovat järisyttäviä kysymyksiä minkä äärellä Puolustusvoimissa ollaan. Viimekädessä siellä ollaan kouluttautumassa siihen, että voidaan tappaa väkeä.

Laajasalo huomauttaa myös kirkon normaalitoiminnan olevan poikkeusoloissa tärkeää. Tähän lukeutuu myös jumalanpalveluselämä, vaikka monet mieltävätkin sen usein jonkinlaiseksi erillisiksesi uskonnolliseksi osiokseen. 

–Toki siihen on historialliset syyt, että kirkolle on annettu tämä henkisestä kriisinkestävyydestä huolehtimisen tehtävä, mutta ajattelen kyllä, että siinä on myös kristinuskon sanomasta ja sisällöstä lähtevä ajatus.

Tämä sisältö on Laajasalon mukaan sanoma siitä, että toivoa on myös toivottomassa tilanteessa ja se, että vielä kerran kaikki voi mennä hyvin ja tulee mahdollisuus uuteen alkuun.

–Ajattelen näiden olevan tärkeitä viestejä myös jälkiuskonnollisessa tai sekulaarissa maailmassa.

Piispa Teemu Laajasalo toivoisi tulevansa muistetuksi kirkon ykseyden vaalijana ja rakentajana sekä väkevänä puhujana, joka julisti ja puhui Jeesuksesta.