Pihapelejä ja pussikaljaa Venäjän himmenevän Auringon alla

“Ja kaksi tuhatta vuotta sotaa / Sotaa ilman varsinaista syytä”, lauloi neuvostoliittolaisen Kino-yhtyeen keulakuva, 26-vuotias Viktor Tsoi kappaleella Звезда по имени Солнце. Suomennettuna kappaleen nimi on Tähti nimeltään Aurinko.

Huomenna alkaa maaliskuu ja kevään ensimmäiset valonsäteet herättävät varusmiehet talviunilta. Maaliskuinen Aurinko, jos näyttäytyä aikoo, antaa lukuisia lupauksia paremmasta tulevasta.

En ole ikinä pitänyt kevättä juuri minään, mutta tänä vuonna otan sen vastaan avoimin mielin. Mainittakoon sivulauseena kotiutumiseni, mutta vielä sitäkin enemmän odotan lämpimiä viikonloppuja, jolloin voin korkata kylmän virvokkeen kavereiden kanssa tai pelata pleikkarilla yömyöhään. Kaipaan pitkiä kesäiltoja ja oranssinsävyisiä aamuja.

Kesän lähestyessä heräävät uudet haaveet, kun talven kylmyys ja pimeys jäävät taas puoleksi vuodeksi unholaan. Uskallan väittää, että otamme kesän ilolla vastaan niin koleassa Pohjolassa, sateisessa Amsterdamissa kuin jäisessä Siperiassa. 

Meitä yhdistää ympäri pohjoista pallonpuoliskoa valon ja lämmön kaipuu. Jopa niissä maissa, jotka ovat meille nyt vihollisia.
Olen itse puoliksi venäläinen, ja Venäjän laajamittainen hyökkäys on tuonut henkilökohtaista tuskaa. Tunnen oman ikäisiäni Venäjällä asuvia, ja olen surumielisenä ja epäuskoisena joutunut seuraamaan heidän muutostaan empaattisista, älykkäistä ja hauskoista ikätovereista Venäjän propagandakoneiston uhreiksi.

Aivan kuten suomalaiset juuri aikuistuneet varusmiehet, hekin pelailevat taloyhtiöiden sisäpihoilla jalkapalloa, hakevat lähikaupasta pussikaljoja ja lähettelevät aivomätää tihkuvia meemejä sosiaalisessa mediassa. Hekin tanssivat ja kuuntelevat musiikkia, kenties samoja yhtyeitä kuin me. Heilläkin on unelmia ja haaveita.

“Taivaan valo peittyy / Kaupungin päällä keltainen sumu”, Kinon kappaleessa kuuluu. Keltaista väriä pidetään venäjän kielessä symbolina sairaudelle tai hulluudelle. Sotaa käyvälle, korruptoituneelle maalle Aurinko jää pimentoon, näkökenttä synkistyy ja valo himmenee. 

Yksittäisten hirmuhallitsijoiden vuoksi olemme henkisesti kauempana toisiamme kuin koskaan elämäni aikana. Muutaman julman ihmisen päätöksien takia joudumme katkomaan välejä ystäviin, tuttuihin ja sukulaisiin.

Venäjän ja muiden hirmuvaltojen kauheuksista huolimatta haluan muistuttaa itseäni, ettei suuri osa nuorista ole puoltaan valinnut. Osalla käy huonompi tuuri, kummalle puolelle rajaa syntyy.

Kuten Tsoi sanoituksissaan laulaa, elämme kaikki saman Auringon alla. Toivon, että myös muut oman ikäiseni voisivat unelmoida, mitä huomenna alkava kevät tuo tullessaan. En tahtoisi viettää sitä sotatantereella saati diktatuurissa, eikä yhdenkään ikätoverinikaan pitäisi joutua pommitetuiksi tai pommittajiksi.

Vaikka Venäjä on poliittinen vihollinen, sielläkin asuu monia sotaa ja diktatuuria vastustavia ihmisiä. Ja on aina asunut: lauloihan Tsoikin Neuvostovaltaa ja sotaa vastaan jo 1980-luvulla.

Jos sodat Maan päällä loppuvat, jokainen hirmujohtaja pitää tuomita, mutta katkeruutta en haluaisi kantaa niille nuorille, jotka sattuivat syntymään väärään paikkaan. Toivoisin heille vain kykyä nähdä, mikä on totta ja mikä propagandaa.

Kas ei ole sukupuutani tarkastellessa mahdotonta, että olisin itsekin päätynyt Venäjän himmenevän Auringon alle kasvamaan nuoruuttani – siis sille pahalle puolelle.