Rukan maailmancup, marraskuu 2021. Yleisradion televisiolähetyksessä selostaja Kimmo Porttila ja asiantuntija Toni Roponen hiljenevät hetkeksi, kun he huomaavat väliajoista yhden urheilijan keskeyttäneen kilpailun.
– Mikähän Hakolalle on tullut?
– Toivotaan, että ei ole kaatunut.
– Se on ehkä Hakolan kohdalla valitettavasti se ensimmäinen epäilys.
Jo kymmenen vuotta Suomen hiihtomaajoukkueen mukana kulkeneen hiihtäjän ja liikunta-aliupseerin Ristomatti Hakolan matka Pekingin olympialaisiin on ollut vähintäänkin kivinen. Kokenut huippu-urheilija on kärsinyt loukkaantumisista ja sairastelusta läpi arvokisoihin valmistautumisensa.
– Jos normaali harjoituskausi on (arvosanaltaan) kahdeksan puoli tai yhdeksän, koska aina on parannettavaa, niin nyt on kyllä ykkönen. Käytännössä montaa viikkoa ei toukokuusta lähtien ole ollut kaikki kunnossa, Hakola manailee.
Kesäkuussa Hakolan harjoittelu keskeytyi hänen murrettuaan varpaansa sohvan jalkaan. Epäonninen kierre sai jatkoa kansainvälisen hiihtokauden avauksessa Rukalla. Hiihtäjä kaatui ensin sprinttikilpailussa ja seuraavan päivän 15 kilometrin perinteisen väliaikalähdössä hän suistui radalta jyrkässä alamäessä. Seuraukset olivat rajut. Kaksi kylkiluuta ja ruhjeet kasvoissa.
Kylkiluiden murtumat pakottivat Hakolan jälleen harjoitustauolle, mikä loi epävarmuutta olympialaisiin lähdöstä. Parin viikon kuluttua loukkaantumisesta aliupseeri oli jo ladulla. Tapaturmistaan tunnettu Hakola ei ole lannistunut lukuisista vastoinkäymisistään.
– Eihän tässä voitosta voittoon olla menty. Isoin lahjakkuus kestävyysurheilussa on se, että on työmotivaatiota ja jaksaa päivästä toiseen tehdä sitä samaa. Itse olen jaksanut hakata päätä seinään kymmeniä vuosia, Hakola sanoo hymyillen.
Hakolan hiihtoura alkoi lapsena hänen isänsä innoittamana. Ensimmäisessä hiihtokilpailussaan, joka vuosi järjestettävässä lasten Hippo-hiihdossa, nuori hiihtäjänalku oli toinen. Ensimmäistä kertaa korkeimmalle palkintokorokkeelle Hakola nousi vuorostaan alakoulun kynnyksellä.
Kankaanpäässä varttuneen Hakolan urheilutausta ei rajoitu ainoastaan hiihtoon. Urheilullisen monilahjakkuuden palkintokaapista löytyy SM-mitaleita ampumahiihdosta sekä suunnistuksesta. Lisäksi Hakola on harrastanut pesäpalloa. Lapsena hän kuitenkin haaveili täysin muusta kuin urheilusta.
– Pikkupoikana pohdittiin hoidossa, mikä minusta tulee isona, ja hävittäjälentäjäksi halusin. Murrosikäisenä aloin sitten haaveilemaan hiihtäjän ammatista.
– Yksilöurheilussa ei ole selvää, että pystyy tekemään tätä kovalla tasolla ja uskaltaa heittäytyä. Nykypäivänähän ei pärjää vasurilla tekemällä. Sinun pitää olla kaikki tai ei mitään. Se on ollut sitten unelma, jota olen saanut toteuttaa, Hakola avaa.
Uransa tähän asti ainoan arvokisamitalinsa Hakola saavutti keväällä 2021 Oberstdorfin MM-kisoissa. Joni Mäen kanssa saavutettu vapaan hiihtotavan parisprintin hopea lukeutuu Hakolan ikimuistoisimpiin kilpailuhetkiin. Mieleen on painunut myös edelliset talviolympialaiset Pyeongchangissa Etelä-Koreassa vuonna 2018.
– Voitin (perinteisen sprintin) aika-ajon ja olin kuudes lopputuloksissa, hyydyin vähän finaalissa. Olin elämäni kunnossa siinä. Kunnon ajoitus on vähän sellaista legendaa, että saisit osumaan sen yhteen päivään, mutta siinä kyllä osui! Hakola innostuu.
– Arvokisamitalit on jokaisella hiihtäjällä tavoitteena. Mutta kun on saanut sen mitalin, miettii illalla, mitä seuraavaksi. Voisi iloita välillä enemmän ja nauttia maisemista eikä aina vain havitella jotakin.
Hakola on tullut latujen ulkopuolella tutuksi rennosta veijarimaisuudestaan, minkä hän laittaa satakuntalaisen huumorinsa piikkiin. Hakola pitää kevyttä velmuilua elintärkeänä kisoista selviytymisen kannalta, etenkin koronapandemian aikana.
Hiihtäjät viettävät pitkillä leirityksillään viikkoja pienissä huoneissaan jakaen usein tilan toisen urheilijan kanssa. Jos jo muutaman päivän jälkeen huonetoverin läsnäolo ärsyttää, vaikuttaa se väistämättä omaan mielialaan ja valmistautumiseen. Huumori toimiikin "Risen" ratkaisuna ongelmaan.
– Jos odottaa kaksi viikkoa elämänsä tärkeintä kisaa, ei viitsisi ihan koko aikaa velloa siinä lähdössä. Ei maajoukkueleireillä jaksaisi olla, ellei yhteishenki toimisi, Hakola perustelee.
Hakola on yksi kuudesta mieshiihtäjästä, jotka kisaavat Suomen joukkueessa Pekingin olympialaisissa. Kuva: Konsta Tourunen
Keväisin hiihtokauden loppuessa hiihtopuku vaihtuu armeijan vihreisiin, ja kersantti Hakola ryhtyy kouluttamaan asepalvelusta suorittavia. Hakola on ollut koko kansainvälisen huippu-uransa ajan Puolustusvoimilla töissä. Hän antaa paljon tunnustusta työnantajalleen harjoittelun mahdollistamisesta.
– Ilman Puolustusvoimia asiat voisivat olla hyvin eri lailla. Luulen, että en olisi koskaan hiihtänyt tällä tasolla. Iso kiitos pitää antaa Ilari Köykälle, hän oli koko idean isä, Hakola paljastaa.
Hakola aloitti palveluksensa Porin prikaatissa Niinisalossa kesällä 2010. Tuliasemalinjan aliupseeri jatkoi palveluksensa jälkeen sopimussotilaana liikuntakeskusupseeri Köykän houkuttelemana, ja viimeiset kymmenen vuotta Hakola on toiminut liikunta-aliupseerin virassa. Huhtikuussa 2021 Hakola siirtyi Niinisalosta Helsinkiin Santahaminan saarelle Urheilukoulun palvelukseen.
Kersantti kuvailee itseään liikunta-alan sekatyöläiseksi, joka pitää koulutuksia ja auttaa siellä, missä häntä tarvitaan. Vaikka varusmiesten kunnon romahtamisesta on keskusteltu runsaasti viime vuosina, näkee Hakola työnsä kautta nuorten liikunnallisuudessa hyvääkin.
– Kun olen vetänyt Niinisalossa aliupseeritäydennyskoulutuksia, niin aika motivoitunutta varusmiestä siellä on ollut. Aika samoissa siltä osin ollaan mielestäni pysytty.
Vaikka ympäristö vaihtuu maajoukkueesta varuskuntaan, löytyy huumorille tilaa myös intin työyhteisössä. Hakola muistelee erityisen lämpimästi hänelle tehtyä pilaa.
– Kaaduin vuoden aikana viisi tai kuusi kertaa putkeen sprinttikisoissa. Kun tulin töihin Niinisaloon, työpöytäni alle oli ilmestynyt tasapainolauta, Hakola nauraa.
Moni kansainvälisesti menestynyt hiihtäjä on työskennellyt samanaikaisesti urheiluammattinsa ohella sotilas- tai viranomaistehtävissä. Hakola mainitsee kilpailleensa sotilaiden MM-kisoissa muun muassa Dario Colognaa ja Martin Fourcadea vastaan. Kumpikin heistä on lajiensa moninkertaisia olympiavoittajia.
Suomen puolustusvoimien järjestämistä hiihtokilpailuista Hakola kertoo intoa puhkuen. Voittoja on kertynyt niin sotilas-5-ottelusta kuin partiohiihdosta ja rynnäkkökivääriampumahiihdosta. Näistä viimeisimmässä Hakolaa voi tituleerata jo lajilegendaksi voitettuaan kilpailun viisi kertaa peräkkäin.
– Kyllähän sotilaskin hyvää suorituskykyä tarvitsee. Itse olen optimoinut sen vähän vielä korkeammalle tasolle kuin tarvitsisi, mutta ei siitä ikinä haittaa ole, Hakola alleviivaa.
Suorittamisen keskellä urheilija tarvitsee myös irtiottoa arjesta. Yhdeksi rentoutumiskeinokseen Hakola listaa yksin metsässä hiihtämisen intin suksilla – umpihangessa. Sotilas henkeen ja vereen.
Epäonnistuneesta harjoittelukaudesta huolimatta Hakola teki onnistuneen paluun laduille Imatran SM-kisoissa. Hänet valittiin Pekingin olympialaisten joukkueeseen, ja edessä häämöttää maajoukkueen kestomenestyjän uran tärkeimmät kisat. Vähäisen harjoittelun vuoksi kaikki panostus on laitettu perinteisen hiihtotavan matkoihin.
– Tähtään pertsan 15 kilometriin, pertsan pariviestiin ja viestin pertsaosuuteen. Urheilu on välillä raadollista, neljän vuoden välein odotamme olympialaisia ja sitten voi kaikki mennä pieleen. Toisaalta se kuuluu asiaan.
– Toisinaan sitä epäonnistuu ja sitten mennään taas eteenpäin. Sitä on onneksi muutakin elämää kuin hiihto, mutta välillä tuntuu, että tämä on vaan niin helvetin tärkeää itselle, Hakola pohtii.
Maastohiihtäjät kuuluvat Suomen suurimpiin mitalitoivoihin Pekingissä, ja kotimainen hiihtokansa janoaa menestystä urheilijoiltaan. Hakola myöntää vihaavansa kisajännitystä, mutta hän on oppinut kanavoimaan sitä oman suorituksensa parantamiseksi.
– Kun ensimmäisen kerran laktaatti jysähtää reiteen, niin kyllä se jännitys häviää. Mutta painetta pitää jonkin verran kestää. Ei ole mukava tunne, kun auto tulee hakemaan arvokisa-aamuna, on puolitoista tuntia lähtöön ja saavut kisapaikalle. 1,1 miljoonaa suomalaista odottaa sulta jotakin.
Pyeongchangin olympialaisten alla Hakola totesi medialle tavoitteekseen olla todella iso pyssy. Tuliasemalinjan kersantin viittaus inttikulttuuriin on ajankohtainen jälleen seuraavien olympialaisten kynnyksellä.
– Sitä aina välillä pystyy olemaan sellainen pienikaliiperinen pyssy, mutta kyllähän sitä halajaisi olla muutaman kerran elämässään oikein sellainen 155 K 98, Hakola veistelee.
Hakola vihaa kisajännitystä ja kertoo nauttivansa eniten onnistuneen kisan jälkeisestä olotilasta. Kuva: Konsta Tourunen
30-vuotiaan hiihtäjän uran jatko on toistaiseksi avoin. Liikunta-aliupseerin viran päättyminen vuonna 2023 saattaa olla Hakolan ensimmäinen pysäkki, jolloin hän omien sanojensa mukaan miettii tulevaisuuttaan tarkemmin. Opiskelupaikka Lapin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa on edelleen olemassa, mutta myös jatkaminen sotilaspolulla houkuttelee.
– Työ Puolustusvoimissa on ollut erittäin joustavaa, varsinkin kun esimiehinä on urheilun ammattilaisia, jotka ymmärtävät kestävyyslajin lainalaisuudet, Hakola kehuu.
– Se olisi hieno tarina, jos tämä jatkuisi hiihtouran jälkeenkin. Sitä ei tiedä, mihin elämä heittelee, mutta kyllä se korvan takana on ollut.
Illalla ruokapöydässä Hakola ja hänen nykyinen esimiehensä, valmennuspäällikkö Jari Karinkanta, vitsailevat Hakolan uran jatkosta.
– Kun mä lopetan hiihtourani, menen töihin esikuntaan ja tulen Puolustusvoimien ryhmään valmentajaksi.
– No niin, se on sovittu. Mä jatkan sinne asti, Karinkanta hymyilee.
Vai vitsailivatko?
