Peto meissä
Kirjoittaja on kirjallisuuden ystävä.
Nobel-voittaja William Goldingin Kärpästen herrassa joukko sivistyneitä ja huoliteltuja englantilaisia koulupoikia joutuu väkivalloin revityksi pois oikeudenmukaisuuden kehdosta syvälle sivistyksen ohuen pinnan alle. Viattomista ja hyvätapaisista pojista kouliintuu olosuhteiden paineessa säälimättömiä metsästäjiä – tappajia, joiden jano verelle ja vallalle on kyltymätön.
Painajaiset vaivaavat poikia, varsinkin nuorempia heistä. Saarella alkaa kuulua kuiskintaa pedosta, joka vaanii leiriä auringon laskettua. Peto nousee merestä, jotkut sanovat. Johtajat alkavat tehdä valmisteluja. Pojat aseistautuvat. He tekevät tiedusteluretkiä ja rakentavat suuren merkkitulen. Metsikössä näkyy omituisia hahmoja. Varjot piinaavat poikia öisin.
Kun puhuva, raatokärpästen piirittämä tikun nokkaan isketty sianpää kertoo pojille, että mitään petoa ei ole – vaan todellisuudessa sirpaleita siitä asuu heissä kaikissa, syvällä sielun pimeimmissä kolkissa –, viestintuoja ammutaan vauhkoontuneen väkijoukon väkivaltaisessa hurmoksessa. Surmaan osallistuvat pojista hekin, jotka ovat puristaneet ihmisyyden syrjästä kovimmin kiinni. Kansa sekoaa; johtajien välit kiristyvät äärimmilleen. Täydellisen romahduksen estää vain ulkopuolinen väliintulo.
Monessa meistä turmiollinen halu käyttää valtaa piilee sisäsyntyisenä, odottamassa sopivaa hetkeä astua esiin varjoista. Sellainen on ihmisluonne. Kun mahdollisuus toteuttaa salaisimmatkin vallankäyttöfantasiat kelluu vedessä valmiina hotkaistavaksi, usea tarttuu syöttiin vaikka periaatteessa näkeekin koukun lihanpalan sisällä. Se ei ole ihme.
Maavoimissa palvelevista varusmiehistä noin kolmellekymmenelle prosentille tarjoutuu mahdollisuus päästää sisällään vellova pimeys purkautumaan valtoimenaan läpi patojen. Heidän, jotka valitaan johtajakoulutukseen, pitää osata vastustaa petoa. Se on paljon vaadittu 19-vuotiaalta. Peto on voimakas, ja esimiesasema antaa sille estradin. Tuntuu, että messinkisillä kulmaraudoilla ja salmiakeilla on maaginen taipumus vetää tätä päihdyttävää myrkkyä magneetin lailla rinnasta läpi. Jotkut ovat riittävän vahvoja vastustamaan vetovoimaa. He jättävät tilaisuuden käyttämättä. Kaikki eivät.
Goldingin selviytymisromaanin ja asepalveluksen premisseillä on kuitenkin oleellinen ero. Intissä jokaista askeltamme ei seuraa kuolemanpelko. Lihaa ei tarvitse itse metsästää, ja varusvaraston ystävälliset työntekijät vaihtavat säännöllisin väliajoin sukkamme puhtaisiin. Me olemme, onneksemme, vielä pitkällä sivistyksen pinnan tällä puolen. Siksi uskon, että pystymme parantumaan. Kun simputtamisen ja vasikoinnin päällystämää polkua kohti vuorenhuippua käynyt alikersantti palveluksen loppumetreillä kukitetaan kolmannella kulmaraudalla, voi hänen olonsa olla yksinäinen. Sisällä kumuavat tyhjyys ja katumus, kuten Kärpästen herrassa heillä, jotka voiman humalluttamina osallistuivat viattoman pojan surmaan. Sen Golding meille opettaa.
“Niin säälimättä kuin voima hävittääkin, vastaavanlaisella armottomuudella se päihdyttää ne, jotka uskovat hallitsevansa sitä. Todellisuudessa voimaa ei hallitse kukaan. He, joille kohtalo on hetkeksi lainannut voimaa, lopulta tuhoutuvat luotettuaan siihen liiaksi”, kirjoitti ranskalaisfilosofi Simone Weil voiman ja vallan luonteesta. Näitä lauseita kannattaa miettiä, ennen kuin sahaa pedon kahleet poikki.
