Papan jäljillä johtajaksi

Oulussa asustava vapaaehtoista asepalvelustaan suorittava alikersantti Eerika Pantsar päätti pitkän pohdinnan jälkeen pyrkiä Kainuun prikaatiin.

Lääkintäaliupseeri Eerika Pantsar / Kainuun prikaati / Kranaatinheitinkomppania / TJ 143

"Inttiin tulemista mietin pari vuotta. Tulin vähän myöhemmin eli en tullut heti 18-vuotiaana, kun oli mahdollisuus. Olen lähihoitaja ja tein töitä ennen inttiä. Viimeisenä hakupäivänä lähetin hakemuksen. Ajattelin, että nyt se on tehtävä tai sitten sitä ei tule koskaan tehtyä. Pelkäsin, että olisin jäänyt katumaan hakematta jättämistä. Olin pari vuotta sitten isoveljeni valatilaisuudessa, sieltä into inttiin lähti. En heti rohjennut tulla, kun ajattelin, etten pärjäisi täällä. Sitten, kun katsoin naissotilaita, päätin, että kun nuokin tuolla pärjää, niin minäkin pärjään.

Omasta mielestäni palvelus on sujunut hyvin, olen aina antanut parhaani. Toiveenani oli RUK, ja halusin, että sukulaiset ja pappa, joka palveli kapteenina, voisivat olla ylpeitä. Sinne ei kuitenkaan valitettavasti huoltojoukkueesta päässyt. Ei kuitenkaan kaduta, että jäin alikersantiksi, kun nämä hommat ovat sujuneet mallikkaasti.

Alokkaana oli selvät tavoitteet, joita lähdin johtajakoulutuksesta tavoittelemaan. Menin sitten lääkintäaliupseerikurssille siviilikoulutukseni takia. Sillä kurssilla opeteltiin taistelukentän ensihoitoteltassa siten, että oli harjoituksina eniten "potilaskeissejä", eli mukana ei ollut oikeita potilaita. Opin kokonaisuudessaan, miten potilaan kulku menee taistelukentältä ensihoidon kautta eteenpäin. Oikeitakin potilaita päästiin toki hoitamaan ja nyt lääkintäaliupseerina olen hoitanut yksikössä muutaman haavan.

Johtajakausi oli ihan mahtava, ja opin siellä paljon siitä, miten ihmisiä johdetaan. Nyt tykkään asemastani, kun pääsen tässä opettamaan sitä, mitä itse osaan sellaisille, jotka eivät vielä sitä osaa. Mielestäni sovin hyvin johtajaksi ja tulen varmasti oppimaan ihan perusjutuistakin vielä lisää, kun alokkaita pääsee kouluttamaan.

Parasta intissä on ollut johtajatehtävärata. Se oli semmoinen 20 kilometrin marssi, joka oli tosi raskas, mutta siitä jäi eniten mieleen se, kuinka palkitsevaa maaliinpääsy oli. Erityisen kivaa oli, kun ryhmämme pääsi ensimmäisenä maaliin parhailla pisteillä, mistä saimme palkinnoksi sen, että pääsimme metsästä yksikköön yhden yön aiemmin. Mukava kokemus oli myös parin tunnin saunomishetki harjoituksen jälkeen Vuosangassa.

Huonoimmaksi hetkekseni sanoisin varmaan sen, kun alokasjaksolla oltiin ensimmäistä kertaa metsässä yötä, ja satoi koko päivän. Lähdimme leiriryhmityksestä ilman sadeasuja tehtävärasteille vähän kauemmas ja olimme valmiiksi jo kastuneet. Koko päivä märissä vaatteissa oli ihan karsea. Toisaalta silloin oltiin alokkaita, ja nyt olen oppinut enemmän siitä, kuinka tärkeä oikea varustus on.

Palvelukseni jälkeen jatkan opintojani terveydenhoitajana, mihin minulla on jo opiskelupaikkakin. Uskon, että intistä on minulle hyötyä loppuelämääni ajatellen. Johtajakoulutuksen lisäksi täällä oppii paljon itsekuria, mistä on siviilissäkin paljon hyötyä.

Ja uusille alokkaille: Olkaa innokkaasti mukana. Intin kuuluukin tuntua rankalta, mutta se loppuu joskus ja siitä selviävät kyllä kaikki."