Panssaria vastaan!
Panssarivaunut ovat aina olleet uhka, johon jalkaväen on pitänyt pystyä vastaamaan.
Modernien maavoimien hienoimpien spektaakkelien joukkoon kuuluu aina panssarivaunu. Se on yksi kunnioitusta herättävimmistä asejärjestelmistä ja siviilien näkökulmasta kenties helpoiten tunnistettava. Vaunuissa kiteytyy sotilaallisen mahdin voima. Monta kymmentä tonnia panssaria, suuri tykki ja konekiväärit luovat kuvan pysäyttämättömästä voimasta. Pelotteena vaunu on erittäin tehokas.
Vaunun tuhoamiseen ei kuitenkaan tarvita aina toista vaunua. On taloudellista, jos vaunu voidaan saada tuhottua käyttäen jotain itse tuhottavaa vaunua halvempaa asetta.
Ase ja vasta-ase
Panssarivaunun rakentaminen ja valmistaminen on erittäin kallista, ja niin kauan kuin panssarivaunuja on ollut olemassa on ollut myös niitä tuhoavia aseita.
Vaunujen ja panssarintorjunta-aseiden välillä vallitsee ase ja vasta-ase -dynamiikka. Kyseessä on jatkuvasti kehittyvä oravanpyörä.
Jalkaväki tarvitsi tehokkaan ja toimivan ratkaisun vaunujen luomaan uhkaan. Vaunujen tuhoamista varten käytettiin tykistöä, kasapanoksia ja miinoja, mutta ne olivat työläitä. Tykistö liikkui hitaammin kuin jalkaväki, ja riskinä oli myös jalkaväen jääminen ilman tulitukea. Kasapanos puolestaan on suuri pommi, joka heitetään tankkia päin lähietäisyydellä. Kasapanoksessa on siis korkea epäonnistumisen riski.
Maamiinoja ja telamiinoja taas ei voi miinoittamisen jälkeen siirrellä, joten niitä ei voinut käyttää kaikissa tilanteissa vaunujen tuhoamiseen.
Helpommaksi ratkaisuksi osoittautui jalkaväen kannettava kivääri, jonka patruuna läpäisee vihollisen panssarin suuren kokonsa ja lähtönopeutensa takia. Aimo Lahti suunnitteli ja valmisti L-39-panssarintorjuntakiväärejä Suomen puolustusvoimille ennen sotia. Ase toimi tehokkaasti vaunuihin sotien välisenä aikana ja talvisodan alussa.
Kiväärin uhkaan vastattiin lisäämällä panssarin paksuutta ja muokkaamalla muotoa. Kun kivääri todettiin vihdoin tehottomaksi, se korvattiin panssarinyrkeillä ja kasapanoksilla. Uusien aseiden uhkaan puolestaan vastattiin lisäämällä vaunujen nopeutta, aseiden tehoa ja panssarin paksuutta.
Käytännössä siis aseen ja vasta-aseen välinen kilpailu vain kehittyy ja jatkuu.
Aimo Lahden suunnittelema L-39 panssarintorjuntakivääri tunnetaan myös nimellä norsupyssy. Ase oli tehokas kevyitä panssarivaunuja vastaan. Kuva: Henri Sorsa
Torjuntaosaaminen ajan tasalla
Vaikka lähes kaikki maavoimien taistelijat koulutetaan jonkinlaiseen panssarintorjuntaan kertasinkojen ja telamiinojen avulla, on olemassa vain yksi panssarintorjuntakomppania eli PSTK. Säkylän Huovinrinteen varuskunnan PSTK kouluttaa panssarintorjuntaan erikoistuvia jääkäreitä. Luonnollisesti tehtävään erikoistuvalla yksiköllä on käytössään tavallista järeämpää kalustoa. PSTK:n erikoisosaaminen on panssarintorjuntaohjusten käytössä.
– Panssaritorjunnan asema modernissa sodankäynnissä on yhä tarpeen, koska vaunujen uhka on yhä olemassa. Nykyisen suomalaisen panssarintorjunnan tehokkain asejärjestelmä eli panssarintorjuntaohjus 2000 pystyy tuhoamaan panssarivaunun neljästä kilometristä, PSTK:n luutnantti Eetu Järvi kertoo.
Panssarintorjuntaohjus 2000 on keskimatkan panssaritorjuntaan sopiva kauko-ohjattava ohjus. Itse ohjuksessa on kaksi onteloräjähdettä, joista ensimmäisen on tarkoitus rikkoa vaunua puolustava reaktiivinen panssari ja toisen tarkoitus on räjäyttää vaunu. Ohjus lentää korkeaa lentorantaa pitkin ja räjäyttää vaunun ylhäältä, tornin yläpuolelta. Panssari on katossa heikompaa, eikä sitä voida suojata samalla tavalla kuin kylkiä, koska vaunun katossa sijaitsevat ovet ulos ja konekiväärit.
Edellä mainittu reaktiivinen panssari on räjähtävä panssarilevy, joka havaitessaan tulevan esineen, kuten ohjuksen tai raketin, levy räjähtää kohtisuoraan tulevaa esinettä päin. Tarkoituksena on tuhota vihollisen panos, ennen kuin se ehtii osua vaunuun.
Tässä on jälleen loistava esimerkki ase ja vasta-ase -kehityksestä. Vaunun heikko panssari hajotettiin isommilla patruunoilla. Panssarin muuttuessa paksummiksi alettiin käyttää raketteja ja räjähteitä vaunujen tuhoamiseen. Tähän vastattiin lisäämällä reaktiivista panssaria, johon on nyt vastattu ohjuksella, joka menee reaktiivisen panssarin ohi.
PST-ryhmä ei kuitenkaan ole voittamaton. Vaikka vaunu on mahdollista tuhota, se ei tarkoita sitä, että varovaisuuteen ei ole syytä. Useissa panssarivaunuissa ja ajoneuvoissa on lämpökamera, jota käytetään jalkaväen havaitsemiseen. Vaunujen ja ajoneuvojen aseistus on myös aina uhka, olivat ne sitten lähellä tai kaukana.
Kohde pitää siis tiedustella tarkasti ja aseet pitää virittää asemiin ja laukaista huomaamattomasti. PSTOHJ2000 asejärjestelmä vaatii kaksi ihmistä, joten se on työläämpi kuin kevyet yhden taistelijan kannettavat aseet, mutta kiistatta tehokkaampi vaunujen tuhoamisessa.
KES-88 kertasingon läpäisykyky on 130–150 mm ja uudempien mallien 350 mm. Tähän verrattuna PSTOHJ2000:n huikea 700 mm läpäisyvoima asettaa sen selkeästi jalustalle modernissa sodankäynnissä.
