Palveluksessa suhteeni isänmaahan tuli selväksi

En tiedä onko minulle kertaakaan puhuttu isänmaasta varusmiespalveluksen aikana. Se on jopa kummaa. Ehkä palvelustani aloittaessa Pansion varuskunnassa joku korkea-arvoinen upseeri siitä mainitsi, mutta yleisesti sanoma isänmaasta on pysynyt poissa niin varusmiesten kuin johtajienkin suupielistä.

En tiedä vieroksutaanko aihetta sen oletetun vanhahtavuuden vuoksi, vai onko se peräti niin klisee, että pienikin jupina olisi joutavaa.

Toisaalta kaikki ymmärtävät, että intissä ollaan Suomen asialla. Maamme joka joulukuussa 1917 itsenäistyi on aina ollut jonkun sotilaallisesti varjeltavana. Isoisäni vuoro osui talvisodan kohdalle, ja vaikka hän selvisi, maksoi hän siitä kalliisti. 

Mielestäni uhraus jonka hän teki, on sanoin kuvaamaton ja olen hänelle kiitollinen. Muistutan, että uskomattoman useat hänen aikalaisensa antoivat kaikkensa - siis terveytensä, järkensä ja henkensä - jalon, mutta katkeran tehtävän vaatimana. Heille itsenäinen isänmaa oli puolustamisen arvoinen.

Kun Suomi oli sotien aikaan maatalousyhteiskunta, vetosi isänmaallisuus vahvasti. Elettiin lähellä juuria ja maa periytyi isältä pojalle. Maalainen jatkuvuus on laajalti katkennut, mutta vastuu on periytynyt.

Nyt on minun ja sukupolveni vuoro kantaa vastuuta. Itse uskon, että palvelus on merkityksellistä, vaikka siloposkisuuden tärkeys vaikuttaa joskus kaukaa haetulta. En tahdo, että vapaa ja itsenäinen Suomi päättyy omana aikanani.

Harmittelen siksi sitä, että palvelusta vähätellään ja solvataan sen usein mitättömien epäkohtien takia. Toki tähän syyllistyn itsekin ja parannettavaa löytyy monesta suunnasta. Vähintään kuuden kuukauden asepalvelus ei ole silti vapaudenriistoa, vaan kohtuullinen vaatimus kansallisen vapauden turvaamiseksi. 

Joitakin ihmisiä intti - edes ajatuksena - tuntuu kuitenkin vaivaavan kuin hampaita vihlova kylmä tuuli. Ehkä opin vielä syvemmin ymmärtämään kriitikkoja. Kyse on kuitenkin jostain suuremmasta, siis isänmaasta.

Luulenpa, että isänmaasta puhuessamme emme kukaan tarkoita vain suota tai metsää kivineen ja kantoineen. Lähimpänä minun sydäntäni ovat perhe, sekä muut minulle rakkaat ihmiset. Heitä ja heidän tulevaisuuttansa vapaassa yhteiskunnassa maanpuolustus varjelee.

Ruodussa en ainakaan minä ole vain omien omaisteni vuoksi. Minä suojelen asetoverini perhettä yhtä lailla kun hän suojelee minun. Palveluksessa olen todella ymmärtänyt, että kansakunta johon kuulun on minulle arvokas. 

Olen asustanut tuvassa monenlaisen veijarin kanssa, mutta meitä on aina yhdistänyt jo aivan perusasiat ja -oletukset. Tulen yhtälailla toimeen pohjoiskarjalaisen ja turkulaisen kanssa. Murteemme ja piirteemme naurattavat, eivätkä erottele. 

Suomi on pieni maa ja tahdon kantaa korteni kekoon puolustaakseni sitä, jotta voisimme kaikki elää omilla ehdoillamme.

Kaikki eivät tietysti jaa näkemyksiäni. Heiltä tahtoisin kysyä: jos ette ole halukkaita puolustamaan muita, edes omaa kotiväkeänne, kenen odotatte puolustavan teitä?

"Maanpakoon Ruotsiin" jotkut voivat irvistellä, tosin kriisitilanteessa tämä tuskin edes onnistuisi. Eikös sodat joka tapauksessa leviä? Harkitkoon jokainen siis sitä mihin vastuunoton karkuruus johtaa. Onko itsensä varjelu niin arvokasta, että sen vuoksi kavaltaa sielun ja selkärangan?