Pakki, pussi ja lusikkahaarukka
Kirjoittaja pohtii puolustuvoimien vihreää siirtymää.
Länsimaiden päättäväisyydestä huolimatta on törmätty väistämättä kysymykseen, mistä energiaa sitten näin pika-aikataululla hankitaan? Keinoja on etsitty ja löydetty, mutta vähintään jo “kriisitalveksi” ristittyjen tulevien kuukausien, jopa vuosien, ajan vähintään yhtä tärkeää, kuin korvata venäläistä energiaa, on vastaavasti säästää jo olemassa olevaa länsimaista. Lehtien sivut täyttyvät päivittäin tavoista säästää energiaa, ja yrityksissä pohditaan keinoja tehdä enemmän vähemmällä myös sähkön osalta. Kaiken keskustelun lomassa on jäänyt huomiotta, että Puolustusvoimat on toteuttanut kyseistä filosofiaa kaiken aikaa. Tämänhetkisessä maailmassa Puolustusvoimat edustaa pakkia, nykyiset energiamuodot ja -käyttötavat pussia, ja kuluttajat, me kansalaiset, lusikkahaarukkaa.
Vaikka Puolustusvoimien toiminnassa autot saattavat käydä tyhjällä metsänreunassa, peruslähtökohdat ovat olleet kestäviä aina. Viimeisten tapahtumien myötä “malli Cajander” on muuttunut “malli Mariniksi”, mutta perinteisesti armeijassa on osattu tyhjästä nyhjäiseminen ihailtavan hyvin. Siihen perustuu lopulta koko maanpuolustuksemme: Kysymykseen siitä, kuinka pitkän rajan vähät puolustajat saataisiin mahdollisimman hyvin palvelemaan tehtävissään.
Aikana, jolloin energiaa, materiaalia ja halpaa rahaa on ollut mielin määrin, pragmaattisuus on karissut vähä vähältä huikentelevaisuuden tieltä. Ensimmäisessä pakkiruokailussa silmään pistänyt pakin valmistusvuosi, 1962, toi siksi lämpimän mielen. Jos pesukoneiden elinkaari on tätä nykyä kuusi kuukautta, INT-merkittyä ruokapakkia on käyttänyt minua ennen jo kuusikymmentä ikäluokkaa. Puolustusvoimien materiaalisuunnittelu on nojannut – ja nojaa yhä – muutamiin perusperiaatteisiin: kestävyyteen, kustannustehokkuuteen ja käytännöllisyyteen.
Vaikka varusvarastojen jakaman tuotteiston kokotaulukoista ja esteettisistä ominaisuuksista voi olla montaa mieltä, kurkkusalaattien maailmassa vihreä paistaa kirkkaana ja särmänä. Telttapatjat, naamiopeitteet, sotilaan säkit, palveluspuvuiksi kierrätettävät lomapuvut. Lista jatkuu kauas. Yhtäkään vetoketjua ei ole ommeltu turhaan, jokaiselle välineelle on kymmenen käyttötarkoitusta. Kaikessa harmaudessaankin “Suomen raskaan” varustus on vihreistä vihreintä.
Silti, samaan aikaan kun pakit vielä eläkeiän kynnykselläkin ovat nk. vireitä vanhuksia, niiden kanssa käytettävät kertakäyttöpussit lentävät suoraan sekaroskiksiin ja ylimääräiset mehut takalepikkoon. Uutisissa ilmastokeskustelu on kaksijakoista: Samalla kun uusia innovaatioita tehdään ja Suomi siirtyy kohti uusiutuvia energiamuotoja maailmanluokan vauhtia, ilmasto lämpenee ja päästöt kasvavat päivä päivältä. Keltaisessa ja kuumassa valtiossa isketään pökköä pesään sekä saastutuksessa, että nyt muiden patistamisessa vastakkaiseen.
Kertakäyttöpussien syynä on niiden tuoma välitön hyöty. Pakkien peseminen on turhauttavaa ja siksi likaisen pussin heittäminen on houkutteleva vaihtoehto. Syyllistyn samaan itse. Lopulta lusikkahaarukka lapioi silti ruokaa huolimatta siitä, oliko pakissa pussia vai ei. Ihminen on mukautuva eläin. Olemme saapuneet hetkeen, jolloin vaihtoehtoja ei enää ole. Jopa Suomessa on väläytelty paikallisia sähkökatkoksia ja Saksassa leipomot sulkevat oviansa, koska kaasua ei ole. Pussit on käytetty, on pakko palata perinteisiin pakkeihin. Puolustusvoimat osaa viitoittaa tietä myös tässä asiassa.
