Pakkanen ei ole varusmiehen vihollinen

Elohopean laskeutuessa pakkasen puolelle taistelijan toimintakyky joutuu koetukselle. Harva on tottunut viettämään päiviään maastossa sään armoilla, joten luonnon ankaruus tulee monelle yllätyksenä. Puolustusvoimilla on kuitenkin yli satavuotinen kokemus äärimmäisessäkin pakkasessa toimimisesta.

Kylmyys haastaa varusmiesten toimintakykyä laajasti. Se muun muassa heikentää fyysistä suorituskykyä, hidastaa nopeita suorituksia, alentaa voimantuottoa, heikentää notkeutta, näppäryyttä ja koordinaatiota sekä alentaa kestävyyttä. Kylmä ilma rasittaa verenkiertoelimistöä ja vammautumisvaarakin kasvaa, koska pitkään kylmälle alttiina olleiden lihasten supistumiskyky ja joustavuus katoavat. 

Vääpeli Saku Aikio Lapissa toimivasta Jääkäriprikaatista kertoo, että varusmiestä ei ole tarkoitus heittää säiden armoille, vaikka toisinaan tuntuisikin tältä, vaan toimintakyvystä huolehtiminen huomioidaan laajasti jo koulutuksia suunnitellessa. Olosuhteiden huomioiminen lähtee liikkeelle päivän rytmittämisestä ja tauottamisesta. 

– Koulutusta pitää ehdottomasti soveltaa vastaamaan olosuhteita, jotta kaikki voivat osallistua koulutuksiin suunnitellusti. Ihmiskehon rajoitteita ei voida ohittaa, Aikio pohtii.

Aikion mukaan nimenomaan ennakoinnin merkitys korostuu olosuhteiden vaikeutuessa, sillä turhat odottelut pitää minimoida. Esimerkiksi ampumaradalla, jossa tyypillisesti ollaan pitkään paikallaan, odottelua voidaan vähentää pienentämällä osallistujamäärää. 

Talvisissa olosuhteissa myös ruokailun ja levon merkitys korostuu, sillä kylmyys lisää energiantarvetta huomattavasti aineenvaihdunnan kasvaessa moninkertaiseksi, ja lisääntynyt rasitus nostaa levon tarvetta. Ruokailu myös lisää lämmöntuottoa pariksi tunniksikin. 

Pureeko pakkanen?

Kenties selkeimmin havaittavasti pakkanen vaikuttaa toimintakykyyn kylmyyden tuntemuksien kautta. Puolustusvoimien varusteet mahdollistavat kuitenkin hyvän kerrospukeutumisen ja siirtävät kosteutta ulospäin. 

– Keskeisintä on oikean pukeutumisen ja varusteiden oikeaoppisen käytön kouluttaminen. Koulutus alkaa heti palveluksen alussa, ja pääosin puettava ja mukaan otettava varustus käsketään, Aikio kertoo.

Koulutus pukeutumisesta tulee tarpeeseen, sillä oikean tasapainon löytäminen ei ole helppoa. Kylmä ei saisi tulla, mutta liian lämpimästikään ei saa pukeutua, ettei tule hiki. Toiminta on monesti fyysisesti raskasta, joten varustus pitää pitää melko kevyenä. Siksi varusmiehiä ohjeistetaankin pakkaamaan mukaan runsaasti taukovaatetusta ja kuivia vaihtovaatteita. 

Suurin uhka herkästi paleltuville jaloille on niiden kostuminen esimerkiksi hiestä, minkä välttämiseksi ohjeistetaan käyttämään kaksia villasukkia päällekkäin. Perinteistä alussukkaa ei käytetä ihoa vasten, vaikka moni on tottunut niin tekemään, sillä toisin kuin alussukka, villasukka lämmittää kosteanakin. Alussukka voidaan halutessa vetää villasukan päälle, ja sukkia vaihdetaan säännöllisesti esimerkiksi marssin tauoilla. Aikio kertoo, että Jääkäriprikaatissa on ollut myös tapana pitää tarkastuksia taistelijoiden tilan kartoittamiseksi. 

– Tarkastamme osaston varusmiesten kädet ja jalat konkreettisesti koskettamalla jalkaa, jolloin kouluttaja tuntee heti, jos taistelijan jalat ovat esimerkiksi märät tai erityisen kylmät, ja kouluttaja pystyy ryhtymään toimenpiteisiin, Aikio avaa. 

Varautumisesta huolimatta pakkanen puraisee toisinaan kovaa, ja erityyppisiä paleltumia voi syntyä. Aikio kuitenkin huomauttaa, että pääosin paleltumat ovat hyvin pienimuotoisia, eivätkä vaadi lämmittelyä suurempia toimenpiteitä. Vaikka taistelijaa koulutetaan huolehtimaan tilastaan, vastuu paleltumien ennaltaehkäisystä, ja niihin puuttumisesta on kiistatta johtajalla. 

– Vastuu joukon ja sen taistelijoiden tilasta on aina johtajalla, oli hän sitten ryhmänjohtaja tai kouluttaja. Johtajan täytyy olla perillä joukon toimintakyvystä ja kunnosta ja toimia sen mukaisesti. Jos paleltumisen uhka on ilmeinen, johtajan on välittömästi aloitettava toimet joukon lämmittämiseksi, ja tietysti mahdollisissa pitkälle edenneissä tilanteissa aloitettava paleltuneen evakuointi. Ketään ei jätetä paleltumaan, Aikio vakuuttaa.                  

Joukon lämmittämiseksi voidaan alkaa esimerkiksi liikkua. Aikio huomauttaakin, että jos lihakset alkavat täristä, keho kertoo, ettet liiku riittävästi. Tauollakaan ei kannata kellahtaa lepäämään lumeen, sillä tällöin lämpöä haihtuu huomattavasti enemmän kuin pystyssä ollessa. 

Grafiikka: Max Beidler

Kurjuuden maksimointi

Koska joukkojen tulee kyetä toimimaan täysimääräisesti kovissakin olosuhteissa, toisinaan tarkoituksena on nimenomaan asettaa joukon suorituskyky koville, niin sanotusti maksimoida kurjuus. Esimerkiksi loppusyksyn ja kevään aikaisten vesistön ylitysten yhteydessä taistelijat joutuvat pulahtamaan hyytävään veteen ja jatkamaan toimintaa tämän jälkeen.

– Tällöin pitää olla äärimmäisen tarkka, miten toteutus hoidetaan. Käytännössä avuksi pulahduksen jälkeiseen olotilaan on vain reipas liikunta ja kuivat vaatteet, Aikio tuumii. 

Myös talvisten leirien voisi ajatella nostavan kurjuuden tuntemukset korkealle tasolle, mutta kun majoittautuminen tehdään oikein, tarkenee teltassa oikein hyvin kovassakin pakkasessa. Aikio kertoo majoittumisen olevan äärimmäisen tärkeää taistelijan toimintakyvylle, sillä kylmässä säässä kaikki lepo tulee tarpeeseen. Oikein kootun teltan lämmössä taistelijat voivat myös kuivata varusteensa ja pitää juomaveden sulana.

Vaikka talviolosuhteet voivatkin olla haastavia, tarjoaa talvi taistelijalle myös mahdollisuuksia, kunhan taistelija osaa toimia kylmässä, pimeässä ja lumisessa ympäristössä ja hyödyntää ympäristöään. Talvinen maasto mahdollistaa muun muassa nopean etenemisen hiihtäen, tarjoaa erinomaisia maastoutumismahdollisuuksia ja heikentää äänen kulkua.