Päämajan tiedustelutoimisto analysoi tietoa rajallisin resurssein

Päämajan tiedustelutoimisto toimi talvi- ja jatkosodan aikana Mikkelissä. Kapteeni Toni Monosen väitöskirja kertoo uutta tietoa siitä, miten vihollisesta kerättiin ja jaettiin sotavuosien aikana hyödyllistä tietoa päätöksenteon tueksi. 

Mononen väitteli sotatieteiden tohtoriksi perjantaina 17.2. Maanpuolustuskorkeakoululla aiheella "Saadun tiedon muokkaajat: Päämajan tiedustelutoimisto viholliskuvan muodostajana 1939-1944". 

Väitöskirjan aihe pohjaa osittain lähes samannimiseen vuonna 1988 kenraalimajuri evp. Raimo Heiskasen historiikkiin, jossa päämajan tiedustelutoimintaa koluttiin syvällisesti ensimmäistä kertaa.

Väitöskirjassa lähestytään ensimmäistä kertaa suoraan päämajan tiedustelutoimistoa ja sen arkea, kun Heiskasen historiikki paneutui enemmänkin tiedustelutoimintaan kokonaisuudessaan. Monosen tutkimus korjaa myös nykypäivän valossa aiheeseen liittyviä osittain vääriä tai virheellisiä tulkintoja, joita esimerkiksi Heiskasen tekstissä esitetään.

– Heiskanen hyödynsi aineistonaan pitkälti haastatteluita henkilöiltä jotka tiedustelutoimistossa olivat sodan aikana toimineet. Nyt käytössäni oli paljon laajemmin kansallisarkistosta ja osittain ulkomailta saatua kirjallista aineistoa, Mononen kertoo.

Tiedustelutoimistossa tärkeintä oli ajattelun taito

Tiedustelutoimistossa työskenteli sodan aikana pitkälti akateemisella taustalla olevia reserviläisiä. Tietoa tuli käsiteltäväksi valtavia määriä eri lähteistä, eikä esimerkiksi talvisodassa kaikkea ehditty edes analysoida. Päämajasta lähetettiin pyyntöjä rintamalle, pyytäen tietoja kentän havainnoista. Lisäksi peilattiin toimistolla olevaa tietoa kentälle, ja pyydettiin heiltä mahdollisia korjauksia.

– Mikkelin päämaja ei norsunluutornissaan luullut tietävänsä kaiken kaikesta, vaan siellä ymmärrettiin, että rintamalla todennäköisesti tunnettiin oma tilanne paremmin. He halusivat vilpittömästi saada parhaan tiedon omaan käyttöönsä, jotta kokonaiskuva olisi mahdollisimman hyvä. 

Henkilöstö oli Monosen mukaan keskimääräistä älykkäämpiä reserviläisiä, ja moni toimistossa työskennelleistä jatkoi sodan jälkeen yhteiskunnan kärkitehtävissä muun muassa professoreina tai yritysjohtajina.

Tiedustelutoimiston asioiden salaamisesta pidettiin tiukasti kiinni. Monosen mukaan tietovuotojen pelko oli todella suuri – sotien aikana kaikki työntekijät eivät keskenäänkään saaneet tietää mitä toisella oli pöydällään. Tiettyjä lipsahduksia on kuitenkin löydettävissä arkistomateriaaleista.

– Esimerkiksi jatkosodan alkaessa heti elokuussa lähetettiin käsky alajohtoportaille, että suomalaiset eivät saa lörpötellä salaisia asioita turuilla ja toreilla. Käsky piti sitten vielä uusia joulukuussa eli sanoma ei siis ollut ilmeisesti mennyt perille.

Suurhyökkäys oli tiedossa jo viikkoja ennen h-hetkeä

Tiedustelutoimiston työhön kuuluivat päivittäiset tilannekatsaukset, jotka sitten jaettiin päätöksenteon tueksi. Esimerkiksi suurhyökkäyksen mahdollisuudesta oli käytettävissä paljonkin materiaalia.

– Toukokuun loppua kohti alkoi näyttää varmalta, että hyökkäys on tulossa parin viikon sisällä. Tällaisen negatiivisen arvion esittäminen katsauksessa kuitenkin estettiin useastakin syystä, Mononen kertoo.

Negatiivissävytteinen ennuste olisi aiheuttanut monia hankaliksi koettuja kehityskulkuja. 

– Siinä oli kaikenlaista, muun muassa maatalouslomille päästetyt sotilaat olisi pitänyt kutsua takaisin rintamalle. Lisäksi operatiivinen johto ei halunnut "huolestuttaa" Mannerheimia, Mononen luettelee.

Mannerheim pyrki Monosen mukaan koko uransa siihen, että tieto tulisi hänelle mahdollisimman totuudenmukaisena ja alaisten sitä pimittämättä. Säännöllisesti hänellä oli tapana haluta raakatiedot nähtäväkseen, jotta hän pystyi varmistumaan itse tietojen oikeellisuudesta. 

– Keväällä 1944 kyse ei ollut niinkään tiedustelutiedon erilaisesta tulkinnasta, vaan ylemmät tahot aktiivisesti pehmensivät tiedustelutoimiston ennusteita. Tieto oli sinänsä oikein, mutta sitä ei saanut julkaista, Mononen kertoo.

Tiedustelutoimisto toimi asiakirjojen ja haastatteluiden mukaan jatkuvasti pienellä vajaamiehityksellä. Henkilöstöä lisättiin sotien aikana jatkuvasti, mutta jotkin tiedot jäivät silti käsittelemättä.

– Esimerkiksi alkuvuodesta 1944 kävi selväksi, että henkilöstä ei ollut tarpeeksi seuraamaan suursodan kulun ymmärtämiselle tärkeitä asioita, kuten Saksan lentoaseen suorituskykyä tai Neuvostoliiton divisioonien kokonaismäärää.

Asiamiehet olivat hyödyllinen tietolähde

Perinteisen radio- ja kaukopartiotiedustelun lisäksi hyödyllinen resurssi tiedustelutoimistolle olivat muun muassa Neuvostoliittoon lähetetyt asiamiehet. Jatkosodan hyökkäysvaiheen osasto Raski oli majuri Reino Raskin mukaan nimetty joukko, jonka pohjalta perustettiin Äänislinnaan tiedustelijakoulu. 

Asiamiehiä koulutettiin pääosin vihollisen sotavangeista. Vangit olivat sellaisia henkilöitä, joiden arvioitiin mahdollisesti haluavan tehdä suomalaisille töitä. Asiamiehet lähetettiin joko soluttautumaan vastustajan rintamajoukkoihin tai kaupunkeihin. 

– Osa asiamiehistä tietysti antautui heti, kun pääsivät rajan yli tai kuolivat kohdatessaan vahingossa jonkun vihollisen joukon. Silti asiamiesten kautta saatiin paljon hyvinkin merkittävää tiedustelutietoa, esimerkiksi Vologdan kautta kulkeneesta liittoutuneiden materiaaliavusta.

Voisi ajatella, että vihollisen riveissä sotineella ei olisi kovinkaan paljon mielenkiintoa työskennellä suomalaisten hyväksi. Monosen mukaan suomalaiset eivät todennäköisesti uskoneetkaan, että kaikki lähetetyt tulisivat tehtävissään onnistumaan. Toiminnan luonteeseen kuului, että jos yksi tai kaksi jokaisesta kymmenestä lähetetystä toimitti jotain hyödyllisiä tietoja, toiminta saattoi olla kannattavaa.