Pääkirjoitus: Ylipäällikkyys ja ydinpolitiikka

Tasavallan presidentti Alexander Stubb totesi Ruotuväen (RV 1/24) ehdokaskyselyssä, ettei luovuttaisi Puolustusvoimien ylipäällikkyyttään poikkeusoloissa.

”Se on yksi tasavallan presidentin tärkeimmistä tehtävistä”, Stubb painotti ennen vaaleja. Hän tarkensi, että sotilaskäskyasiat presidentti päättää esittelystä ja puolustusvoimain komentaja sekä muut sotilasasiantuntijat ovat laatimassa ehdotuksia.

Tämän ajan länsimaisen demokratian luonteeseen sopiikin hyvin, että asevoimia johtaa demokraattisesti valittu siviilijohtaja.

Kuten tunnettua, ylipäällikkyydestä ei ole luopunut kuin Kyösti Kallio vuonna 1939 talvisodan sytyttyä. Risto Ryti ei ehtinyt toimiakaan ylipäällikkönä.

Nähtäväksi jää, millaiseksi ylipäällikön ja tulevan puolustusvoimain komentajan väliset käytännöt muodostuvat.

Suomessa presidenteillä on ollut perinteisesti laaja vaikutusvalta. Vuonna 2000 tapahtuneen perustuslain uudistuksen myötä presidentin valtaa kavennettiin mutta hänelle jäi kuitenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtaminen.

Ydinaseisiin liittyvä lainuudistaminen on puhututtanut myös vaalien jälkeen.

Ruotuväen kyselyssä Stubb sanoi ydinpelotteen kuuluvan keskeisenä osana Naton Suomellekin tarjoamaan ennaltaehkäisevään suojaan. ”Olemme menneet Natoon ilman rajaavia ennakkoehtoja”, hän sanoi.

Valtioneuvosto julkaisi hiljattain ”Naton ydinasepelote ja Suomi”-nimisen raportin, josta on juttu tässä lehdessä (s.10).

Raportissa tutkijat sanovat, että Nato-jäsenyys muutti Suomen ydinasekeskustelua, jota on aiemmin käyty lähinnä asevalvonnan ja -riisunnan näkökulmista.

Jatkossa Suomen tulee kuitenkin tarkastella ydinaseita niiden pelotteen näkökulmasta. Toki ydinaseet ovat vain osa laajempaa pelotekokonaisuutta.

Suomen kaltaisella ydinaseettomalla maalla on joka tapauksessa mahdollisuus vaikuttaa liittokunnan ydinasepolitiikkaan, jonka keskeisistä linjauksista päätetään Naton huippukokouksissa. Puolustusliitossa ydinaseisiin liittyvää keskustelua käydään ydinasepolitiikan suunnitteluryhmässä.

Raportti tiivistää Suomen mahdollisuudet ydinasepolitiikassa kolmeen mahdolliseen lähestymistapaan:

Matalan kunnianhimon vaihtoehto tarkoittaisi varovaista, passiivista suhtautumista, jossa Suomi osallistuisi ydinasepolitiikan suunnitteluryhmään mutta ei muodostaisi siellä välttämättä kantoja.

Keskitason kunnianhimon politiikka tarkoittaisi selviä omia kantoja ja selvää roolia ydinasepolitiikan taakanjaossa. Suomi panostaisi ydinaseiden konventionaalisiin tukitoimiin.

Korkean kunnianhimon strategia sisältäisi myös pyrkimyksen päästä jollakin tavalla mukaan Naton ydinasejakojärjestelyihin. Esimerkki tällaisesta voisi olla Suomen tulevien F-35 -hävittäjien sertifioiminen kaksoiskäyttörooliin eli kantamaan Yhdysvaltain B61-pommeja.

Suomi voi valita lähestymistapansa mutta on kuitenkin muistettava, että lopulta päätökset tehdään jäsenvaltioiden kesken yhteisesti.