Odottavan aamut ovat hitaita

Tällä kertaa kyseessä ovat omat palveluskaverini, joiden kanssa jaoin arjen ilot ja murheet sekä majoitustilat vielä hetki sitten.

Vuoden miehet ja naiset saavat kolme kertaa palveluksensa aikana seurata toisten kotiutumista sivusta. Ensimmäinen kerta, viime syyskuussa, ei tuntunut juuri miltään, sillä omasta palvelukseen astumisesta oli aikaa vain pari kuukautta. Edellisen saapumiserän miehistöön ei ollut sitä paitsi ehtinyt tutustua oikein yhtään.

Omien johtajien kotiutuminen ei sekään kirpaissut. Heille toivotti ilomielin ansaittua matkaa reserviin. Siihen aikaan oli myös reserviupseerikurssi intensiivisimmillään, eikä TJ-laskuria ehtinyt vilkuilla tai muutoin pohtia tulevaisuutta seuraavaa viikonloppuvapaata pitemmälle.

Tällä kertaa mieleen hiipii pyytämättä ajatus; entä jos itsekin voisin heittää aamuille hyvästit ja jatkaa elämääni siitä, mihin sen heinäkuun alussa jätin.

Itse olen lähes vuoden palvelusaikani valinnut ja saman valinnan tekisin edelleen, jos se nyt tulisi eteen.

Kaikki haikeus ei johdu kateudesta, jota tuoreiden reserviläisten ilo aiheuttaa. Omaan miehistöön ehti tutustua niin hyvin, että heidän kanssaan omaa palvelustaivalta olisi mielellään jatkanut pitempäänkin. Toisaalta uusi miehistö tuo mukanaan tuttavuuksia, joista vähitellen muodostuu kiinteä joukkue aivan samaan tapaan kuin edellisistäkin.

Viime syksynä virinnyt keskustelu laajenevasta joukosta varusmiehiä, joiden sosiaaliset taidot ovat puutteelliset, tuntuu porttien sisäpuolelta katsottuna liioitellulta. Ongelmia on varmasti ja niihin pitää puuttua, mutta kyse taitaa edelleen olla murto-osasta asevelvollisia. Omien havaintojeni perusteella lähes kaikki sopeutuvat kasarmielämään ja löytävät oman paikkansa osana ryhmää.

Jopa niin hyvin, että ryhmän hajotessa tunnelma on väistämättä kaihoisa.

Karu totuus on se, ettei varusmiehillä ole varaa hajota toisten lähtöön tai muihin asepalveluksen virstanpylväisiin. Ei nyt, eikä myöhemminkään, vaikka aamut olisivat kuinka vähissä. Henkinen mureneminen ei palvele ketään, ja kaikkein vähiten hajonnutta taistelijaa itseään. Lisäksi näin rauhanaikana olisi hyvä pitää itsensä kasassa, sillä olosuhteiden muuttuessa vaihtoehtoja ei anneta.

Kasarmille jääminen muiden lähtiessä reserviin voi olla kasvattava kokemus. Odottavan aika kuluu tuskallisen hitaasti, mutta kärsivällisyys kehittyy samalla varmasti. Kevätauringon paistaessa pilvettömältä taivaalta on hyvä muistaa, että muutaman kuukauden kuluttua se lämmittää vielä enemmän.

Viimeisistä palveluskuukausista kannattaa ottaa kaikki irti, eikä alkaa jarruttelemaan ennen maaliviivaa. Kohta varusmiespalvelusta tulee jo ikävä. Näin minulle on ainakin uskoteltu.