"Nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät" – Syntymäpäiväni sai uuden merkityksen, kun heräsin aamulla uutisiin sodan syttymisestä
Kirjoittaja kertoo, miltä tuntuu täyttää vuosia sodan vuosipäivänä.
Neljä vuotta sitten 24. helmikuuta 2022 Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyssodan Ukrainassa. Samana päivänä täytin 17 vuotta.
Kirpeä pakkasaamu on jäänyt mieleeni kirkkaana. Muistan katsoneeni televisiosta tiedotustilaisuutta, jossa tasavallan presidentti Sauli Niinistö vakuutti, ettei Suomeen kohdistu välitöntä uhkaa.
– Nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät, presidentti sanoi televisiossa.
Nuo Niinistön sanat aiheuttavat minulle edelleen kylmiä väreitä ja palaavat mieleeni aina merkkipäivänäni. Syntymäpäivien juhlistaminen samana päivänä, kun Euroopassa syttyi sota, tuntui ristiriitaiselta. Ei tällaista pitäisi tapahtua lähialueellamme saati missään muuallakaan.
Syntymäpäiväaamun tunnelma muuttui nopeasti television ääressä. Ilmapiiri oli vielä hetkeä aiemmin odottava ja iloinen, mutta uutiset tekivät päivästä murheellisen.
Juhlapäivän ja kriisin rinnakkaisuus tuntui oudolta. Aivan kuin maailma olisi liikahtanut pois paikaltaan juuri sinä aamuna. Päivä kuitenkin sujui rauhallisesti perheen ja ystävien seurassa.
Kun asiaan ei itse pysty vaikuttamaan, sitä on turha jäädä jatkuvasti murehtimaan, ajattelin. On kuitenkin eri asia osoittaa myötätuntoa kuin kantaa harteillaan huolta koko maailman tulevaisuudesta. Siksi ajatukset Ukrainasta palaavat mieleeni. Mitä, jos itse olisin rintamalla?
Varusmiehen näkökulmasta turvallisuustilanteen kiristyminen on nostanut entistä näkyvämmin esille arvot, joiden puolesta Suomea puolustamme. Intin suorittaminen tällaisena aikana on saanut aivan uuden merkityksen, sillä toimiva asevelvollisuusjärjestelmä on Suomen maanpuolustuksen elinehto.
Näiden ajatusten saattelemana aloitin varusmiespalvelukseni viime kesänä. Samalla kirkastui ymmärrys siitä, miksi palvelus kannattaa suorittaa. Kyse ei ole vain velvollisuudesta, vaan myös vastuusta ja yhteisten arvojen puolustamisesta.
En ole ainoa, jonka aikuistuminen on kulkenut sodan varjossa. Monelle ikäiselleni ja myös vanhemmalle Ukrainan sota on ollut ensimmäinen kerta, kun turvallisuustilanne Euroopassa on järkkynyt.
Lapsena kuuntelemani kertomukset talvi- ja jatkosodasta tuntuivat ennen kuuluvan kaukaiseen menneisyyteen. Nyt ymmärrän, ettei sodan kokemus ole vain historian kirjoihin jäänyt ilmiö, vaan osa eurooppalaista todellisuutta. Ajatus tekee sukupolvien välisestä jatkumosta konkreettisen tavalla, jota en olisi aiemmin osannut kuvitella.
Erityisesti Ukrainassa siviili-infrastruktuuriin kohdistuvat iskut ovat olleet vastenmielistä katsottavaa uutisissa. Ihmiset elävät jo valmiiksi hyvin vaikeissa oloissa kylmän talven keskellä, ja jatkuva pelon tunne tekee arjesta entistäkin raskaampaa.
Silti Ukrainan ja ukrainalaisten sitkeys sekä yhtenäisyys ovat pitäneet maan kasassa. Heissä tuntuu olevan paljon samanlaista periksiantamattomuutta ja sisua kuin suomalaisissa. Siksi itse jaksan uskoa siihen, että Ukrainan sota päättyy lopulta oikeudenmukaisesti.
Nykyään minulla on kaksi päivää vuodessa, jolloin pysähdyn erityisesti miettimään vapautta ja rauhaa. Itsenäisyyspäivän rinnalle on noussut oma syntymäpäiväni. Molemmat muistuttavat siitä, etteivät meidän tärkeinä pidettävät arvot ole itsestäänselvyyksiä, vaan enemmän kuin puolustamisen arvoisia.
