Naisilta odotetaan enemmän
Kirjoittaja käsittelee naisten asemaa armeijassa omien kokemustensa kautta.
"Tuo porukka ei tule kyllä pärjäämään, siellähän on naisiakin joukossa!"
Näin kuului erään varusmiehen arvio, kun jääkärijumpassa samaan joukkueeseen valikoitui useampi sotilas meidän naistuvastamme.
Muutama viikko myöhemmin samainen nuori mies taputti yleisössä satojen muiden miesten kanssa, kun tupakaverini palkittiin alokaskauden ansiokkaista suorituksistaan.
Ensimmäiset naiset aloittivat palveluksen 30 vuotta sitten. Vuonna 1995 naissotilas oli vielä harvinainen, uutiskynnyksen ylittävä näky.
Lahden Urheilukoulu ja Kuoreveden Ilmavoimien teknillinen koulu olivat silloin ainoat naisille avoimet palveluspaikat. Ne kuhisivat toimittajia ja kuvaajia sinä lokakuisena päivänä, kun ensimmäiset naiset saapuivat palveluspaikoilleen.
Heitä oli 25. Tänä päivänä reserviin koulutettujen naisten määrä on yli neljätoistatuhatta.
Kun itse aloitin palvelukseni, vastassa ei ollut lehtimiehiä tai videokameroita, mutta minua jännitti silti. Oloni helpottui kuitenkin heti, kun bongasin siiliksi ajettujen päiden seasta ensimmäisen nutturan.
"Tehkää parhaanne, mutta pitäkää mielessä, että edelleen jotkut suhtautuvat meihin kriittisesti ja odottavat meiltä enemmän kuin muilta", neuvoi eräs vanhemman saapumiserän naissotilas ensimmäisellä palvelusviikollani.
Se ei ollut minulle mikään yllätys, ja juuri siksi toisten naisten läsnäolo tuntui helpottavalta. Naisten seurassa oli turvallista olla, koska tiesin, ettei minun tarvinnut todistella heille pätevyyttäni sotilaana.
Naiset ymmärsivät, ettei aluksi heikonpuoleinen ampumataitoni johtunut siitä, että olen nainen ja siksi kykenemätön käyttämään asetta vaan siitä, etten ennen armeijaa ollut koskenutkaan kivääriin.
Naiset eivät muistuttaneet minua armeijan vapaaehtoisuudesta silloin, kun takana oli muutama tunti unta ja kymmeniä kilometrejä hiihtämistä, eikä läppä enää lentänyt. He tiesivät omasta kokemuksestaan, ettei motivaatio maanpuolustukseen ole synonyymi yli-inhimilliselle reippaudelle.
Naisten seurassa pystyin luottamaan siihen, ettei minuun sotilaana ladattu kohtuuttomia odotuksia tai ennakkoluuloja vain sukupuoleni perusteella, vaan yhdessä saimme kaikki olla alokkaita omine heikkouksinemme ja vahvuuksinemme.
Sittemmin olen päätynyt tilanteeseen, jossa majoitun kymmenen muun miehen kanssa samassa tuvassa, eikä koko joukkueessa ole minun lisäkseni kuin yksi nainen.
Aluksi tilanne vähän hirvitti, mutta oli huojentavaa todeta, että tällä kertaa ennakkoluuloinen osapuoli olinkin minä itse. Nykyään tuntuu siltä, kuin ainoa eroavaisuus välillämme olisi se, että minulla on oma vessa.
Toivoisin, ettei kenenkään muunkaan naissotilaan tarvitsisi kokea, että oma paikka varusmiehenä täytyisi ikään kuin lunastaa tai ansaita. Jokaisen sotilaan on tietysti yritettävä parhaansa, mutta kaikki aloittavat yrittämisen samalta viivalta, olipa sitten palveluksessa vapaaehtoisesti tai juridisin velvoittein.
Kuluneen 30 vuoden aikana moni asia on muuttunut. Yhteismajoitus, naiskehoille sopivammat varusteet ja tasavertaiset mahdollisuudet sotilasuralla etenemiseen ovat kaikki tärkeitä askeleita. Mutta niin kauan, kun naissotilaita joudutaan varoittelemaan asenneongelmista ja ennakkoluuloista, matka on vielä kesken.
