.jpg/8b12b603-c980-8057-587c-da783b78b81c?t=1746512596215)
Vielä mennään!
Teknopoppi pauhaa ja keltainen 12 kilon kahvakuula viuhahtaa ilmaan. Ylipursimies Pirjo Räisänen pyyhkii hikeä otsaltaan ja valmistautuu seuraavalle rastille, jossa häntä odottaa vastuskuminauha ja hauiskääntöliikkeet. Sitä ennen valmentaja antaa kuitenkin luvan lyhyeen juomataukoon.
– Näitä henkilöstön ohjattuja jumppia järjestetään pari kertaa viikossa. Täytyy pitää kuntoa yllä, jotta läpäisee vuosittaiset kuntotestit, joita Puolustusvoimien henkilöstöltä vaaditaan, Räisänen selittää ja ottaa huikan vesipullostaan.
– Puolustusvoimien fyysisen toimintakyvyn tasovaatimukset ovat tasapuoliset kaikille, olipa sitten 25-vuotias mies tai kaltaiseni yli nelikymppinen kolmen lapsen äiti, jumppatuntia sivusta seuraava komentaja Jenni Bäck lisää naurahtaen. Hän on tehnyt oman kuntosalitreeninsä jo heti aamusta ennen töihin tuloa.
Tuntien vetäjä Nina Möller ja ylipursimies Pirjo Räisänen nauttivat ryhmäliikunnasta. Kuva: Eetu Kolehmainen
Henkilökunnan kuntotesteihin sisältyy myös vuosittain cooperin testi, jonka takia Bäck vetää Rannikkoprikaatin esikunnan henkilöstön halukkaille viikottain juoksurinkiä. Testeissä on tietyt vähittäisvaatimukset, jotka jokaisen ammattisotilaan on työtehtävästään riippuen täytettävä niin sanotun kenttäkelpoisuuden ylläpitämiseksi.
Bäck ja Räisänen urheilevat mielellään yhdessä, mikä on myös hyvää vastapainoa muuten staattiselle työlle, josta suurin osa on tietokoneen äärellä istumista.
Heidän työpisteensä eivät kuitenkaan sijaitse missä tahansa tavallisessa toimistorakennuksessa, vaan maanalaisissa tunneleissa Upinniemen varuskunnassa. Sieltä käsin valvotaan Suomen merialuetta.
Naiset ovat Rannikkoprikaatissa johtotehtävissä. Bäck toimii Rannikkoprikaatin esikunnassa operaatiopäällikkönä, Räisänen Merivalvontakeskuksen varapäällikkönä. Molemmat ovat työskennelleet Puolustusvoimissa jo vuosituhannen alusta.
– Meidän toiminta-alueemme ylettyy Hankoniemeltä itärajalle. Yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa valvomme merta pinnan alta, päältä ja ilmasta. Koen, että työni täällä on oikeasti arvokasta, Bäck kertoo.
Alueellisen koskemattomuuden valvonnan ja turvaamisen lisäksi Bäckin työnkuvaan kuuluu muun muassa valmiuden säätely ja operatiivinen suunnittelu. Hän osallistuu myös asevelvollisten koulutuksen suunnitteluun ja järjestämiseen.
Ennen esikuntatehtäviin siirtymistä Bäck on ehtinyt sotilasurallaan moneen. Hän aloitti työnsä Uudenmaan prikaatissa ensimmäisenä naisupseerina vuonna 2005, ja on sittemmin toiminut monenlaisissa kouluttaja- ja johtotehtävissä.
– Parasta on nähdä sotilaiden kehitys ja se, miten joukko hitsautuu yhteen. Tunnen aina suurta ylpeyttä päästessäni todistamaan, miten ujosta alokkaasta kasvaa palveluksen aikana varmaotteinen johtaja, Bäck iloitsee.
Komentaja Jenni Bäck on saanut rannikkotykkeihin koulutuksen. Taustalla oleva tykki on tornikanuuna 130 TK. Kuva: Eetu Kolehmainen
Räisäsen työhön Merivalvontakeskuksessa sisältyy hallinnollisten tehtävien lisäksi myös perinteinen valvontatyö, mikä tarkoittaa pitkiä päiviä kameroita ja tutkakuvaa tuijotellessa. Keskuksen vastuualueeseen kuuluu keskinen ja itäinen Suomenlahti.
– Työ sopii minulle, sillä olen aina tykännyt pitää lankoja käsissä ja tehdä töitä yhdessä muiden kanssa. Kun me hoidamme meren, myös mantereella voidaan olla rauhassa.
– Ja täältä pitäisi vähän niinku räjähtää pystyyn! kuuluu huuto kentän laidalta, ja auringonpaisteessa telttapusseja vasten lepäilleet varusmiehet kampeavat itsensä ylös.
– Sitten vaan teltta uudestaan kasaan! upseerikokelas Anni Kuittinen käskee jälleen. Hänen johtamansa ensihoitojoukkueen sotilaat ryhtyvät empimättä toimeen.
Telttakankaat rahisevat ja tukikepit kilahtelevat, kun sotilaat kasaavat leikkaus-, evakuointi- ja vastaanottomoduuleita Upinniemen urheilukentälle. Koko joukkueen voimin jykevät telttakehikot kohoavat kohti taivasta, ja taistelijat huokaisevat helpotuksesta, ennen kuin kaikki tehdään taas uudelleen.
Joukkue harjoittelee tulevaa metsäharjoitusta varten, jotta ensihoitoaseman pystytys ja purkaminen sujuisi siellä mahdollisimman sulavasti.
.jpg/f0c0fe11-81a6-6ba1-4df4-1e933eef05ec?t=1746513110242)
Ensihoitoaseman kasaaminen on työlästä, mutta yhteistyöllä teltat saadaan pystyyn. Kuva: Eetu Kolehmainen
– Metsässä minulla on aina enemmän vastuuta, ja harjoituksissa päivät ovat toisinaan pitkiä. Kasarmioloissa huolehdimme yhdessä alikersanttien kanssa siitä, että joukko on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, Kuittinen selittää tehtävästään alaistensa touhutessa taustalla.
Useimmiten Kuittinen viettää iltavapaansa johtajaporukan kanssa päivän fiiliksestä riippuen joko sotilaskodissa tai lenkkipolulla. Joskus he käyvät myös ajelemassa Kirkkonummella, joka on Upinniemen varuskuntaa lähin kaupunki. Tänään loppupäivä kuluu kuitenkin tulevan viikon harjoitusta valmistellessa.
Johtaminen on aina tuntunut Kuittisesta luontevalta. Hän aloitti palveluksensa Rannikkoprikaatissa Huoltokomppaniassa, kävi koulutushaarakautensa lääkinnän tehtävissä ja eteni Reserviupseerikouluun huoltolinjalle Haminaan.
Kesää kohti Kuittisen päivät armeijassa vähenevät, mutta kotiutumisen jälkeen hän aikoo hakea opiskelemaan Maanpuolustuskorkeakouluun.
– Inttiin tullessani en todellakaan ajatellut, että sotilasura olisi minun juttuni. Olen kuitenkin tykännyt olla täällä tosi paljon ja minusta on hienoa, kun koko ajan oppii uusia juttuja.
Kuittinen on komppaniansa ainoa naiskokelas. Hän majoittuu sekatuvassa ja on saanut palveluksesta hyviä kavereita. Kuittisen mukaan myös alaiset ovat käyttäytyneet yhtä arvostavasti häntä kohtaan kuin kaikkia muitakin esihenkilöitä.
– Ei sitä taistelukentälläkään voi keskittyä siihen, onko vieressä taisteluparina mies vai nainen. Armeijassa me kaikki olemme samalla viivalla.
Kuittisen palvelukseen naiseus tuo kuitenkin yhden haasteen, joka on varusteiden koko. Hänen on toisinaan vaikea löytää varusvarastolta itselleen sopivia kokoja.
– Välillä ärsyttää, ettei tarpeeksi pieniä kokoja ole välttämättä saatavilla, ja jotkut oikein haalivat niitä itselleen saadessaan sellaisia käsiinsä. S-koon t-paita on kyllä melkoinen aarre, hän naurahtaa.
Tähän aikaan päivästä varusvarastolla ei kuitenkaan hamstrata puseroita tai mitään muutakaan, sillä sotilaiden varusvaihtovuorot ovat olleet jo aikaisin aamusta. Pimeän hallin perällä pienessä toimistossa palaa silti valo.
Siellä istuu reservin yliluutnantti, nykyään myös Rannikkoprikaatin varusvaraston varastomestari Eveliina Naumanen, joka ymmärtää hyvin naissotilaiden harmituksen.
– Kun itse olin armeijassa vuonna 1996, ei meille naisille aluksi ollut uimapukujakaan. Onneksi kehitys on kuitenkin mennyt koko ajan parempaan suuntaan, vaikka edelleen pieniä kokoja on niukemmin saatavilla.
Nykyinen työpaikka tuntuu kotoisalta, sillä Naumanen aloitti palveluksensa Upinniemessä. Yhdessä tupakavereidensa kanssa he olivat ensimmäiset naiset Merivoimissa. Naumanen suoritti reserviupseerikurssin Merisotakoulussa Suomenlinnassa.
Palveluksen jälkeen elämä vei toisaalle, mutta kiinnostus Puolustusvoimia kohtaan ei missään vaiheessa lakannut.
Ahkera osallistuminen kertausharjoituksiin palkittiin ylennyksillä. Enää Naumanen ei käy kertaamassa, koska työskentelee Puolustusvoimissa siviilihenkilönä, mutta osallistuu kuitenkin harjoituksiin varastomestarin roolissa.
Toimiston seinän vierustalla on kapoinen sänky, joka on pedattu perinteikkäällä sinivalkoruudullisella päiväpeitteellä. Harjoitusten aikana Naumanen ei poistu lainkaan varastolta, ei edes kotiinsa nukkumaan.
Varastomestari Eveliina Naumanen kokee armeijan kulttuurin itselleen sopivana. Kuva: Eetu Kolehmainen
52-vuotias Naumanen ajattelee edelleen, että armeijaan lähteminen oli hänen elämänsä paras päätös.
– Armeijan ilmapiiri ja kulttuuri sopivat minulle. Onhan se palveluksen aloittaminen aluksi jännittävää kaikille, niin nuorille naisille kuin miehillekin. Intistä saa kuitenkin valtavan paljon kokemuksia loppuelämäksi.
Kokemusten lisäksi palveluksesta jäi Naumaselle myös ystävyyssuhteita. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin hän pitää yhteyttä reserviupseerikoulun kurssikavereihinsa.
– Taas viime viikolla kilahti viesti yhteiseen Whatsapp-ryhmäämme. Vaikka vuosien myötä tulee lisää ikää, harmaita hiuksia ja kilojakin, intissä solmitut ystävyyssuhteet pysyvät, Naumanen nauraa.
Ystävyyttä vaalitaan myös Rannikkoprikaatin henkilökunnan ruokalassa, johon Bäck ja Räisänen ovat siirtyneet lounastamaan aamuliikunnan päätteeksi. Nauru on herkässä, kun naiset muistelevat syömisen lomassa omia armeija-aikojaan.
– Inttiin lähtiessäni luulin, että naistenkin pitää vetää hiukset lyhyeksi. Niinhän minä sitten tein ja ilmoitin vanhemmille, että se on nyt menoa sitten. Äiti itki ja isä sanoi, että voin milloin vain tulla kotiin, eikä asiasta tarvi enää koskaan keskustella, komentaja Bäck muistelee huvittuneena.
Räisänen puolestaan kertoo, miten kuuma kesä ja nuoren naisen uhmakkuus inspiroi häntä ja neljää muuta saman saapumiserän naista ajelemaan päänsä kaljuiksi. Kun hiukset alkoivat taas kasvaa, Räisänen värjäsi omansa sini-mustiksi.
– Komentajalta saadun palautteen jälkeen tukka lähti taas. Kai siinä oli sellaista kapinahenkisyyttä. Naisten hiuskäytännöstä armeijassa käytiin silloin keskustelua, miehille kun ei silloinkaan sallittu pitkiä hiuksia toisin kuin naisille, Räisänen selittää.
Ylipursimies Pirjo Räisänen ja komentaja Jenni Bäck muistelevat palveluksensa alkuaikoja lämmöllä. Kuva: Eetu Kolehmainen
Bäck aloitti palveluksensa Uudenmaan prikaatissa vuonna 2001, Räisänen Rannikkoprikaatissa vuotta myöhemmin. Molemmat heistä ajattelevat, että yhteiskunta on muuttunut niistä ajoista paljon, nimenomaan parempaan suuntaan.
– Tilanne oli ihan eri silloin vuosituhannen alussa. Samalla haluan kuitenkin korostaa, ettei ainakaan minulla ole ollut koskaan ongelmia esihenkilöiden tai alaisten kanssa, vaan ristiriidat ovat ilmenneet lähinnä joidenkin vertaisten kohdalla, Bäck painottaa.
– Lähtisin milloin vain uudestaan, Räisänen jatkaa viitaten omaan inttivuoteensa. Hän kotiutui armeijasta kersanttina ja aloitti työt Merivalvontakeskuksessa Santahaminassa vain puolitoista kuukautta myöhemmin syksyllä 2003.
Lounaan jälkeen naisten työpäivä jatkuu taas toimistotöissä maan alla. Bäck valmistautuu tulevaan liittolaisvierailuun, Räisänen puolestaan palaa aamulla kesken jääneiden hallinnollisten tehtäviensä pariin. Molempien illan suunnitelmiin kuuluu tavallisia arkisia juttuja, kuten lapsen kuskaamista treeneihin ja koirien lenkittämistä.
– Kyllä sitä on tietysti vähän eri ihminen, kun päivän päätteeksi riisuu univormun ja avaa tiukan nutturan. Silti rutiinit kotonakin ovat minulle tärkeitä, Bäck kertoo.
Bäckin työpistettä koristavat kolme taulua, kussakin yhden lapsen koulukuva. Hän ei halua painostaa tyttäriään palvelukseen, vaan antaa heidän päättää tulevaisuudestaan itse. Mikäli lapset seuraisivat äitinsä jalanjälkiä sotilasuralle, Bäck aikoo olla yhtä lailla tukena niin pojalleen kuin molemmille tyttärilleen.
– Minusta on tärkeää painottaa sitä, että armeijassa me kaikki olemme tasavertaisia sotilaita. Maanpuolustustehtävissä työskentelevät naiset eivät ole täällä millään kiintiökortilla, vaan olemme ansainneet paikkamme kovalla työllä, ihan kuten miehetkin, Bäck muistuttaa.
