Näin jälkikäteen harmittaa, että sen syvällisempiä keskusteluja emme isoukkini kanssa ehtineet käydä

Sekä talvi- että jatkosodissa lääkintäalipuseerina palvellut mummoni isä eli isoukkini kutsuttiin viimeiseen iltahuutoon 97-vuoden iässä kesällä 2011.

Menetin tuolloin, noin 10-vuotiaana, viimeisen sodassa palvelleen verisukulaiseni ja samalla myös mahdollisuuden kuulla paitsi sukuni sotatarinoita suoraan rintamalta mutta myös hänen varusmiespalveluksestaan. Olisipa ollut myös mielenkiintoista kuulla, miltä se tuntui, kun käskyn käytyä oli mentävä.

Nuoren ikäni vuoksi emme ehtineet koskaan jutella maanpuolustuksesta, koska en ollut tuolloin aiheesta kovinkaan kiinnostunut, eivätkä keskustelut sodasta olisi 10-vuotiaalle edes sopineet. Toki siitä huolimatta aina tiesin, että "isoukki on ollut sodassa" ja siitä myös ylpeänä kerroin, mutta tuskin asian laitaa vielä tuolloin ymmärsin.

Ainoa aihetta edes läheltä liippaava muistoni on isoukin luona näkemäni katkelma jostain elokuvasta, josta mieleeni on jäänyt lause "Viipuria ei enää ole". Enkä tuolloin ymmärtänyt laisinkaan, miten kaupunki voi yhtäkkiä lakata olemasta.

Näin jälkikäteen harmittaa, että sen syvällisempiä keskusteluja emme ehtineet käydä. Isoukkini kun olisi aiheesta varmasti mielellään puhunut.

Hän ei nimittäin sodasta vaiennut, vaan jakoi omia muistojaan jopa siinä määrin, että muutama vuosi sitten mummoni ei halunnut mennä sotamuseoon, koska oli omien sanojensa mukaan ollut koko lapsuutensa sodassa, kun oli kuullut niin paljon rintamatarinoita.

Hänen mukaansa isoukki muisti ihan kellontarkasti, milloin oli ollut missäkin taistelussa ja keitä kaikkia siellä oli ollut mukana.

Vaikka nyt omassa asepalveluksessanikin olen päässyt harjoittelemaan sotilaan taitoja, en voi edes kuvitella, miltä se tuntuu, kun yhtäkkiä varusmiespalveluksessa poikkeustilanteen varalle opittuja taitoja joutuukin hyödyntämään kovassa tilanteessa ja taistelemaan kovat piipussa oman henkensä uhalla.

Tai mitä ajatuksia mielessä liikkuu, kun luoti tekee reiän takin hihaan jättäen ihon kuitenkin ehjäksi.

Päätin yrittää selvittää tarkemmin isoukkini sodanaikaisia vaiheita sen jälkeen, kun alokaskaudella kuulin, että sotilaista tehtyjä kantakortteja voi tilata Kansallisarkistosta. Tartuin tuumasta toimeen ja niinpä eräillä lomilla eteiseni matolla odottikin iso kirjekuori täynnä isoukkini sotapolusta kertovia papereita.

Paperit avasivat ikkunan hänen sotahistoriaansa ja sieltä selvisi muun muassa, että hän oli osallistunut kutsuntoihin syyskuussa 1934, aloittanut asepalveluksensa Savon jääkärirykmentissä syyskuussa 1935 ja kotiutunut marraskuussa 1936 palvellen 440 vuorokautta valtion hyväksi.

Elo-syyskuussa 1939 hän osallistui kertausharjoituksiin Savon sotilasläänin kertausharjoituskeskuksessa ja saman vuoden lokakuussa hänet kutsuttiin reserviläisenä lääkintäaliupseerin tehtäviin 28. kenttäsairaalaan Laatokan koillispuolelle, jossa hän palveli koko talvisodan.

Talvisodan päätyttyä hänet lomautettiin toistaiseksi huhtikuussa 1940, mutta kutsuttiin jatkosodan kynnyksellä jälleen takaisin rintamalle. Tällä kertaa Syvärin Loimolaan, jossa hän palveli muun muassa 13. ja 28. kenttäsairaalassa sekä muutamassa muussakin yksikössä.

Kesäkuussa 1944, kolme kuukautta ennen sodan loppua, hänet ylennettiin reservin kersantiksi.

Sodan loputtua hänet kotiutettiin lopullisesti marraskuussa 1944 ja 24 vuotta myöhemmin itsenäisyyspäivänä 1968 hänet ylennettiin reservin ylikersantiksi.

Papereita lukiessa tuntui, että pääsin hieman lähemmäksi isoukkia, vaikka kantakortti ei välittänytkään kokemuksia yksittäisistä taisteluista tai siellä koettuja tunteita.

Sekä kantakortti että oma käynnissä oleva asepalvelus ovat edelleen nostaneet kiitollisuutta ja kunnioitusta niin isoukkia kuin muitakin sotaveteraaneja kohtaan ja kasvattanut palvelusmotivaatiotani entisestään. Suosittelenkin kaikille oman suvun sotahistoriaan tutustumista.

Vaikka tiedot kiehtovia ovatkin, toivon silti, ettei yhdenkään reserviläisen kantakorttiin enää tarvitse lyödä rintamasotilaan leimaa.