Mulla on pysyvä VMTL

Aloittaessani intin heinäkuussa tiedostin, että edessä on paljon fyysistä rasitetta, mutta en oikeastaan ollut asiasta huolissani. Olen pelannut jalkapalloa 13 vuotta ja urheillut aina aktiivisesti, joten olin varma, että jos jokin hajoaa, niin se on ennemmin pää kuin kroppa.

Alokaskausi sujui mainiosti ja niin kuin olin aavistanut, oli palvelus rankempaa mielelle kuin keholle.
Sotilasvalaa seuraavalla viikolla siirryin Kaartin jääkärirykmenttiin Erikoiskomennusjoukkueeseen, kun aloitin tehtäväni toimittajana. Siinä kohtaa ajattelin, että minun pitää alkaa järjestää itselleni rasitetta, ettei meno käy fyysisesti liian rennoksi. 

Vanhempi saapumiserä varoitti kuitenkin, että edessä on rankkojakin hommia, kuten ryhmätaitokilpailu, jossa marsittaisiin puoli sataa kilometriä ja suoritettaisiin erilaisia rasteja.

En tästäkään hätkähtänyt, vaan olin varma, että selviäisin ehjänä kotiutumiseen saakka.

Liikuntaa sain arkeeni iltavapailla, kun siirto Santahaminaan mahdollisti sen, että pääsin käymään säännöllisesti Töölössä jalkapallotreeneissä. Pääsin myös peleihin viikonloppuina.

Syyskuun lopussa taitoin sitten pelissä polveni niin, että eturistisiteeni huusi raks. Lopulta kroppani ei ollut palveluksesta moksiskaan, mutta vapaa-aika osoittautui liian rankaksi. 

Vaikka polven hajoaminen oli kaikkea muuta kuin kivaa, oli minulla kuitenkin jonkin verran onnea onnettomuudessa. 

Olin edellisellä viikolla jutellut urheiluvammoista alikersantin kanssa. Hän oli todennut, että jos joskus on pakko loukkaantua, kannattaa se tehdä intin aikana. 

Pienen ihmetyksen jälkeen kävi ilmi, että suositus perustui siihen, että Puolustusvoimat maksaa kaikkien palveluksen aikana sattuneiden tapaturmien hoidon, vaikka se tapahtuisi loman aikana.

Kun olin sitten käynyt toteuttamassa alikersantin käskyn, oli lohdullista tietää, että kipu polvesta ei tulisi säteilemään lompakkoon saakka. Vaikka päädyin suorittamaan hoitoni urheiluvakuutuksen kautta, oli kiva kuulla, että Puolustusvoimat oli valmiina pitämään polvestani huolen niin kauan kuin olisi tarpeellista.

Onnekseni palvelustehtäväni toimittajana mahdollistivat myös palveluksen loppuun suorittamisen, vaikka poikki menneen eturistisiteen kanssa. Nyt vaan pääsin laulamaan legendaarisen inttibiisin sanoja: "Mulla on pysyvä VMTL".

Reilu kuukausi loukkaantumisen jälkeen polveni sai lääkärin tuomion: leikkauspöytä kutsuu. Tämän vääpelille ilmoitettuani sain 14 päivää kotihoitoa leikkauksesta toipumiseen. 

Siinä aloin miettiä, miten köyhänä varusmiehenä kustannan syömiseni tämän kahden viikon aikana. 6,10 euron päivärahoilla ei kovin runsaita ja monipuolisia aterioita kasata varsinkaan, kun kaupassa käynti ei heti leikkauksen jälkeen ollut mahdollista. 

Tämäkin ongelma onneksi ratkaistiin puolestani. Päivärahojen lisäksi Puolustusvoimat maksoi minulle ruokarahaa kotihoitoajaltani. Näin pystyin ensimmäisinä kotipäivinä tilaamaan ruokaa kotiin ja pääsin lopulta popsimaan muutakin kun lääkkeitä ilman, että olisin ajautunut vararikkoon.

Puolustusvoimien tarjoama taloudellinen apu varmisti sen, että minulle jäi palvelusajalta arpi vain oikeaan polveen eikä pankkitilille. Vaikka aika intissä voi käydä yllättävilläkin tavoilla fyysisesti raskaaksi, osoitti Puolustusvoimat minulle henkilökohtaisesti, että se todella pyrkii pitämään varusmiehistään hyvää huolta. 

Varuskunnasta ja komennuspaikalta löytyvät ilmaiset kuntosalit ovat myös olleet suureksi hyödyksi, kun leikkausta seuraa pitkä polven kuntoutusjakso.