Mitä teemme miehillä, kun tarvitsemme sotilaita?

Intissä pojista tulee miehiä kuuluu ikivihreä sanonta. Hyvässä tahdossa lausuttu ilmaus johtaa dilemmaan – haluammeko intin kasvattavan miehiä vai sotilaita? Miehen ja sotilaan käsitteet ovat Suomessa liian lähellä toisiaan, ja siitä koituu ongelmia niin miehille kuin maanpuolustukselle.

Koska käytännössä miehet ovat aina toimineet sotilaina, on väistämätöntä, että käsitteet ovat joutuneet solmuun. Se ilmenee asevelvollisuuslaissa, Yleisen palvelusohjesäännön pykälissä sekä kulttuurituotteissa, kuten Väinö Linnan kirjassa Tuntematon sotilas.

Oletus, että miehet ovat jotenkin luontaisesti sotilaita, on tarkoituksenmukaisesti luotu ajatus. Se osaltaan luo tehokkaan reservin, mutta samalla asettaa miehet epätasa-arvoiseen asemaan sekä sulkee naiset pois aseellisen maanpuolustuksen piiristä.

Perinteinen mies mielletään usein vahvaksi, päättäväiseksi ja rohkeaksi. Samalla hän pitää tunteensa sisällään ja pyrkii hallitsemaan muita. Itse olen kuitenkin saanut elää miehisten esikuvien parissa, jotka edustavat moninaista ja hyväksyvää katsomusta miehen roolista.

Intissä piirit laajentuivat. Täällä perinteinen mieskuva on tullut taas elämääni ilmeisempänä kuin pitkään aikaan. Alokaskaudellani niin miehistö kuin alokkaat arvioivat toisiaan perinteisillä mittareilla – kuinka paljon penkistä nousee ja kuinka monta kumppania on ollut.

Sotilaiden oletetaan olevan miehiä ja miesten oletetaan olevan sotilaita. Olen esimerkiksi kuullut monen varusmiehen sanovat, että siviilipalveluksen käyneet "eivät ole miehiä lainkaan". Tällaisella ajattelulla miehet lopulta vain kampittavat itseään.

Varushenkilöiden kesken ilmeentyvä vanhentunut mieskuva on hyvin ahdas. Itsetunto voi ottaa kovan kolauksen, jos ei syystä tai toisesta voi jatkaa palvelusta. Perinteisen miesihanteen varjopuolet tulevat myös kärkkäästi esille tilanteissa, joissa pojat eivät suostu kuuntelemaan naispuolisia esihenkilöitä.

Paras mahdollinen sotilas ei ole kova, vaan sitkeä. Tunteista pitää puhua ja kommunikoinnin on oltava avointa, jotta taistelun henkisistä traumoista voi selvitä. Pyrkimys toisten dominointiin myös heikentää ryhmähenkeä, sillä armeijassa on hierarkia, joka ei perustu egojen mittailuun vaan sääntöihin.

Useissa liittolaismaiden asevoimissa ei ole tällaista vanhentunutta kuvaa miehuudesta nähtävissä. Voisimme Suomessa ottaa esimerkkiä muista Pohjoismaista tai briteiltä, joissa puolustuslaitosten ihmisten moninaisuus on arkea.

Naisten vapaaehtoisen palveluksen myötä intin mieskupla on kuitenkin alkanut rakoilla. Toisaalta kehitys ei ole ollut niin suoraviivaista. Naisten tarvitsee edelleen todistella, että kuuluvat joukkoon.

Irrottamalla miehen ja sotilaan identiteetitin toisistaan loisimme paremmat edellytykset sille, että naiset voisivat suorittaa intin ilman vähättelyä miesten toimesta. Tämä voisi johtaa siihen, että he myös lähtisivät mieluummin inttiin ja täten vahvistaisivat reserviämme määrällä ja taidolla.  

Miehet eivät kuitenkaan selviä identiteettikriisistä vain sillä, että palvelisivat naisten kanssa. Eikä ole naisten tehtävä opettaa miehiä tavoille. Ratkaisu on meissä jokaisessa. 

Tuntemattoman sotilaan Vilho Koskelan sanoin; mies menee ja mies tulee ja mies vastaa itse kulkemisistansa.

Perinteisen miehen rooliin kuuluu kaikkein tärkeimpänä vastuu. Se tuskin on tetsareiden ohessa raskasta kantaa.