Uusi järeä 160 millimetrin kranaatinheitin ei ollutkaan oikea ratkaisu mottien purkuun

Kylmän sodan aikana Puolustusvoimat etsi luovia ratkaisuja erilaisiin uhkiin – kokeilutoimintaa tehdään edelleen paljon.

Ilmavoimissa nousi huoli 1950-luvulla. Suihkukoneille oli liian vähän nousu- ja laskeutumiskelpoisia kiitoratoja. Sopivia paikkoja uskottiin kuitenkin löytyvän teistä, jotka olivat jo kestopäällystettyjä.

– Syksystä 1964 alkaen tehtiin laskeutumiskokeiluja. Lentokentille maalattiin seitsemän ja puolen, viidentoista sekä kahdenkymmenen metrin levyiset kaistat, joita käytettiin sekä laskuissa että nousuissa, kuvailee Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian apulaisprofessori Mikko Karjalainen.

MiG-21F-13 seisoo naamiosuojan alla maantietukikohdan seisontapaikalla. Kuva: Jukka Nuutinen / Sotamuseo / Puolustusvoimat

Kokeilut tehtiin siis turvallisessa ympäristössä ja aluksi myös helpoissa olosuhteissa. Karjalaisen mukaan laskeutumisharjoitukset aloitettiin helpoista sääolosuhteista, joissa näkyvyys oli hyvä ja sivutuuli vähäinen. Pikkuhiljaa harjoituksia alettiin tehdä haastavammissa tilanteissa.

– Kokeilujen myötä havaittiin, että käytössä olevaa lentokenttäverkostoa pystytään laajentamaan maantietukikohtien avulla. Niiden pohjalta maantietukikohtia perustettiin eri puolille maata, kertoo Karjalainen.  

Järjestelmä on nykyäänkin käytössä. Varalaskeutumispaikkoja on ympäri Suomen ja ne muodostavat elintärkeän turvaverkon Suomen Ilmavoimille.

Torpedot eivät saaneet aikaa kiinni

Torpedot olivat 1950-luvulle tultaessa olleet yksi laivaston tärkeimmistä aseista jo pitkään. Meritorjuntaohjukset oli kuitenkin ulkomailla havaittu torpedoja tehokkaammiksi. Ongelmana oli, että Pariisin rauhansopimuksessa Suomea oli kielletty hankkimasta meritorjuntaohjuksia. 

Suomi päätyi siis tutkimaan torpedojen kehittämistä jopa 80-luvulle asti. Tutkimukset aloitettiin teknisistä komponenteista, eli sähkömoottorin ja pariston laboratoriokokeista.

– 1960-luvun jälkipuoliskolla rakennettiin ensimmäinen koe-erä. Käytännössä kokeiltiin sähkömoottorin ja muiden teknisten komponenttien toimintavarmuutta, ennen kuin varsinaiset koeammunnat suoritettiin myöhemmässä vaiheessa, selittää Karjalainen.

 
Torpedokehityksen alussa suunniteltu alle 10 kilometrin kantama todettiin liian lyhyeksi kesken projektin, mikä hankaloitti prosessia. Kuva: Reijo Porkka / Sotamuseo / Puolustusvoimat

Tutkimukset kuitenkin kärsivät tuolloinkin rahan puutteesta. Karjalaisen mukaan kokeiluihin annettiin uusi budjetti vuosittain, mikä teki pitkäjänteisestä suunnittelusta haastavaa.

– Havaittiin, etteivät torpedot olleet ohjusaikakaudella riittävän tehokas asejärjestelmä. Kun Puolustusvoimat sai 1960-luvun lopulla meritorjuntaohjukset käyttöönsä, oli vain ajan kysymys, milloin torpedoista luovuttaisiin.

Rahahuolet kranaatinheittimen tiellä

Useimmiten tutkimusten tavoitteena oli löytää parannuksia aiemmin opittuun. 1950-luvun puolivälissä toisen maailmansodan jälkeen Suomi aloitti uuden järeän kranaatinheittimen kokeilut. Syynä tähän oli toive, että sen avulla voitaisiin nopeuttaa mottien purkua. 

– Uskomus oli, että uudessa sodassa syntyisi samanlaisia motteja kuin toisen maailmansodan aikana. Jalkaväen tueksi tarvittaisiin suuren tuhoamisvoiman omaava ase, minkä vuoksi alettiin suunnitella 160 millimetrin kranaatinheitintä.

Heitinten talvikokeilu kentällä alkoi heti aseen prototyypin valmistauduttua. Kesän aikana tutkimuksia jatkettiin ammuntatoiminnalla, jossa selvitettiin aseen kestokykyä, tarkkuutta ja sen ympärilleen vaatimaa heitinmiehistöä.

– Järeän kranaatinheittimen osalta havaittiin kesän 1957 aikana Satakunnan Tykistörykmentissä, että heittimeen liittyviä rikkoja tuli ammunnan aikana paljon, mikä tietysti heikentää ammunnan tarkkuutta, toteaa Karjalainen.

Vaikka heittimen ongelmat saatiinkin ratkaistua, sen rakenteelliset haasteet vaikuttivat siihen, että 1963 päätettiin, ettei heitintä otettaisi Puolustusvoimien käyttöön. Sen valmistaja, Tampella, kuitenkin myi heitintä ulkomaille.

Kokeilutoiminta ei ole loppunut

Varalaskupaikat, torpedot ja järeä kranaatinheitin ovat esimerkkejä Puolustusvoimien kokeilutoiminnasta, jonka historiaa käsittelevän kirjasarjan kolmas osa on ilmestynyt. Teos havainnollistaa kokeilutoiminnan kehitystä ajan saatossa, käyttäen lähteinään Puolustushallinnon alkuperäislähteitä.

30 erillisen artikkelin kirjoittamiseen osallistui 17 eri kirjoittajaa. Jokainen esimerkki oli oman alansa asiantuntijan kirjoittama.

– Mitä kauemmas toisesta maailmansodasta on tultu, sitä systemaattisemmaksi kokeilutoiminta on muodostunut ja sen organisointi jäntevöitynyt. 

Karjalainen huomauttaa, että uusi tutkimus nojaa useimmiten aiempaan. Uusien tutkimusten alussa selvitetään, miten asiaa on aiemmin tutkittu. Sen lisäksi tutkimustapaan vaikuttaa senhetkinen uhka.

– Kehityksen kumulatiivisuus näkyy, eli uutta tutkimusta rakennetaan aiemman pohjalle. Sotien aikana käytännönläheisillä kokeiluilla piti saada tulosta nopeasti. Rauhan aikana tutkimus tapahtuu yleensä rauhallisemmassa syklissä. 

Kehitystyö vaatiikin malttia. Aiemmista kokeiluista on opittava ja tulosten epävarmuus on riski, joka täytyy hyväksyä. Kaikki kokeilut eivät missään tapauksessa onnistuneet. Kaikki onnistuneet tulokset eivät johtaneet uuden asejärjestelmän käyttöönottoon. 

– Jos kokeillaan tarpeeksi paljon, niin kyllähän osa kokeiluista epäonnistuu. Muuten ei aidosti kehitetä uutta, parasta mahdollista varustetta, asejärjestelmää tai innovaatiota. 

Puolustusvoimien kokeilutoiminta kylmässä sodassa 1945–1974 on Mikko Karjalaisen ja Petteri Joukon toimittama koonti Puolustusvoimien kokeilutoiminnasta. Ilmavoimien maantietukikohdista kirjoitti Jussi Pajunen, torpedotutkimuksesta Juuso Säämänen ja kranaatinheitinkokeilusta Mikko Karjalainen itse.