Millaista on viettää kesä mustassa aukossa?
Kirjoittaja pohtii lähestyvää kotiutumista, ja miltä tuntuu viettää kokonainen kesä varusmiespalveluksessa.
Normaali valppauteni ajan kulumista kohtaan on lähes kadonnut. Olen havahtunut siihen, etten palveluksessa ole luonnolliseen tapaani pystynyt hahmottamaan vuodenaikojen vaihtumista tai edes ajan kulkua pitkällä aikavälillä selkeästi.
Kevät- ja kesäkuukaudet ovat olleet niin samankaltaisia, että käsitys palveluksessa kuluneesta ajasta on rappeutunut mielessäni yhdeksi jatkumoksi. Siihen jokainen uusi päivä tuo lisää paisetta.
Menneisyys ja nykyhetki ovat erään lailla yhdistyneet. Päivät armeijassa muistuttavat vääjäämättä toisiaan, mutta sekin mikä ei ole inttiä, mallintuu ajatuksissa palveluksen kontekstissa ja sen varjostamana. Ikävä kyllä tämä vaikutus ulottuu kotiin ja lomille asti.
Tätä kokemuksen kokonaisuutta, joka on intin ympärille muodostunut, olen kutsunut "kesäksi", mutta nyt syksyn tultua siitä on kehittynyt varsin epätäsmällinen nimitys. Parempi nimitys olisi musta aukko.
Kesä on ohi ja se, että reservin polku odottaa minua jo vajaan viikon päästä, vetää nyt vakavaksi. Joku vertasi inttiin menoa räikeän värikkäästi lobotomiaksi – koko elämä muuttuu ja jossain tapauksissa lopullisesti. Puhun tietysti kapiaisista.
En tiedä tunnenko itseäni miehemmäksi näin palveluksen loppuaskeleilla. Hädin tuskin tunnen itseäni hyvin mitenkään. Nuorena miehenä ei ole luonnollista miettiä kuka tai millainen on, vaan mitä saa aikaan.
Suunnitelmia reservielämälle minulta löytyy liuta, mutta unelmia on vaikea lähteä toteuttamaan, kun on operoinut yhdeksän kuukautta jonkun muun pillin tahtiin. Odotan pidättäytyväisenä, kuinka siirtyminen reserviin haihduttaa aivosumun ja silpoo inttiarjen, johon olen tottunut.
Ylennyksestäni korpraaliksi on nyt tasan viikko, mutten parhaan kykyni mukaan osaisi sanoa, mitä kaikkea kapteeni silloin sanoi minulle. Onko tämä merkki ennen aikaansa puhkeavasta muistisairaudesta vai vajaalla toimivista aivoista niiden saatua kehnot yöunet, en vain osaa sanoa.
Minun on helpompi kuvitella itseni kahden vuoden päästä kuin kahden kuukauden päästä. Tulevaisuus tuo mukanaan suuren epävarmuuden, kun edessä on uusi välivuosi koulutuksen kannalta. Sydän himoitsisi myös ensi kesänä lempibändini Oasiksen keikalle, mutta saanko lipun on aivan oma kysymyksensä.
Näin yksi jalka reservissä puhuen kuvailisin palvelusta sanoin kypsä, tylsä ja puuduttava. Ja minä olen siis pitänyt intistä loppuun asti (kiitos erityistehtävät!).
Gonahduksen myötä, ja kuten varmasti tuhannet vertaiseni tänä vuonna, olen ruvennut palveluksessa keksimään ei-sotilaallisia ajanvietteitä itselleni. Musiikki, videopelit ja Youtube-videot kaikki ovat osa päivärytmiä sekä kasarmilla että komennuspaikalla. Ja totta kai jokapäiväinen piipahdus kotona tuo valoa elämään (kiitos erityistehtävät!).
Kuitenkin saan tunteen, että mitä enemmän olen yrittänyt tehdä intistä kuin siviiliä, sitä enemmän olen kaivannut kotiin ja halunnut jättää tulematta takaisin. Vaikka reserviin siirtyminen siis mietityttää en siirtäisi kotiutumista minuutillakaan.
