Laivakellojen väliin mahtuu merisotilaan koko elämä

Merisotilaat maailmalla ovat satojen vuosien ajan kastaneet lapsensa laivan kelloissa ja kello on soinut heidän hautajaisissaan. Näitä perinteitä vaalitaan jatkossa Suomenlinnan kirkossa.

Klong-klong, klong-klong, klong-klong, klong-klong! Suomenlinnan kirkon salin perällä roikkuu seinässä kello ja Merisotakoulun johtaja, kommodori Juhapekka Rautava lyö siihen neljä kertaa kaksi lyöntiä. Tällä tavalla maailman ja Suomenkin laivastossa kerrotaan, että on kulunut neljä tuntia ja yksi vahtivuoro on päättynyt. Yksi lyönti tarkoittaa puolta tuntia, ja koska käytäntö on syntynyt tiimalasien ajalla, kutsutaan toimitusta ”lasien lyömiseksi”. 

Soittokello on vuosisatojen ajan ollut tärkeä elämän rytmittäjä laivastoissa ympäri maailman. Kelloon kytkeytyy suuria symbolisia merkityksiä: kun merisotilaiden lasten kastejuhlia on vietetty, tapana on ollut laskea laivan kello alas, täyttää se vedellä ja kastaa lapsi. Ja kun merisotilaan vahtivuoro maan päällä päättyy iäksi, soitetaan hautajaisissa neljä kaksoislyöntiä.

Suomenlinnan kirkko sai 19. marraskuuta Merisotakoululta lahjaksi kaksi Merivoimien koulutuslaivoilla palvellutta kelloa, toisen hautajaiskelloksi ja toisen kastekelloksi. Samalla päätettiin Merisotakoulun purjehduskausi sotilaspastori Henri Kivijärven ja kenttäpiispa Pekka Särkiön toimittaman perinteisen päätöskirkon kautta.

– Nämä kaksi kelloa piirtävät kronologisen viivan kahden pisteen välille: syntymän ja kuoleman. Siihen väliin sijoittuu mielen sisällä oleva taistelu itsekkyyden ja sotilaan kutsumuksen välillä, Kivijärvi sanoi saarnassaan.

Purjehduskauden päätös on rinnastettavissa Maavoimien varuskuntien talviaikaan: kun Merivoimissa purjehduskausi päättyy, siirrytään talvivarustukseen. Kauden päätöskirkko on yksi Suomenlinnan lukuisista merivoimallisista perinteistä, ja niiden vahvistamiseksi kellot haluttiin lahjoittaa Suomenlinnan kirkolle.

Rannikkoprikaatin sotilaspastori Henri Kivijärvi (keskellä) on päättänyt tehdä kaikkensa tuodakseen laivakellojen perinteet takaisin Suomeen. Vasemmalla kenttäpiispa Pekka Särkiö ja oikealla kommodori Juhapekka Rautava. Kuva: Eino Rissanen

Ylpeästi osana jatkumoa

– Tämähän on oikea perinteiden kehto, vastaa sotilaspastori Kivijärvi kysyttäessä Merivoimien perinteistä.

Hän ja muut merisotakoululaiset ovat hyvin mielissään siitä, että perinteinen kauden päätöskirkko saatiin järjestettyä ensi kertaa koronan alun jälkeen. Tapa on ollut Merisotakoulussa voimassa jo pidempään, eikä korona-ajan tauko tee jatkumolle hyvää.

Merivoimien perinteet ovat moninaiset, eivätkä ne välttämättä näy ulkopuolisille. Kivijärvi ei ollut ennen sotilaspastorina aloittamistaan kuullut laivakellojen kastajais- ja hautajaisperinteistä. Nyt hän haluaa levittää näitä ulkomaisissa merivoimissa paremmin tunnettuja perinteitä Suomeenkin.

– Ensimmäisen kerran törmäsin tähän perinteeseen, kun kastoin vuonna 2004 Suomen Joutsenen kellosta lapsen. Ensimmäisellä koulutuspurjehduksellani vuonna 2008 päätin tehdä kaikkeni, jotta nämä perinteet palautettaisiin mahdollisimman pian takaisin, Kivijärvi kertoi saarnassaan. 

Merisotakoulun reserviupseerikurssin apukouluttaja, upseerikokelas Eliel Kytömäki on suorittanut osan palveluksestaan rannikkojoukoissa Merisotakoulun ulkopuolella. Siellä perinteet eivät juuri näy, Kytömäki sanoo. Suomenlinnassa ne elävät ja voivat hyvin, eikä Kytömäki halua paljastaa haastattelussa kaikkia perinteitä, jotta ne säilyvät yllätyksenä tuleville upseerioppilaille.

Merisotakoulussa on tapana muun muassa käydä kirkossa purjehduskauden alussa ja lopussa, laskea seppeleet kaatuneiden sotilaiden muistopaikalle kurssin lopuksi sekä ruokaillessa seistä levossa pöydän ympärillä niin kauan, kunnes kaikki ruokailijat ovat tulleet, Kytömäki kertoo. Perinteitä pidetään ylpeästi esillä, hän antaa ymmärtää.

– Ylipäätään täällä vallitsee hienostuneisuus. Panostamme vuorovaikutukseen ja myös koulutukseen: yritetään olla parhaita, hän luonnehtii.

Upseerioppilas Eliel Kytömäki on palvellut kahdessa Merivoimien varuskunnassa, ja perinteet näkyvät niistä hänen mukaansa vain Merisotakoulussa. Kuva: Eino Rissanen

Kenelle merten perinteet kuuluvat?

Kytömäestä oli hienoa päästä osallistumaan purjehduskauden päätöskirkkoon.

– Oli tosi makeeta päästä osaksi sitä. Se merkkaa purjehduskauden juhlavasti päättyneeksi.

Hän oli aiemmin kuullut, että laivakelloihin liittyy kirkollisia perinteitä ulkomailla. Mutta kenelle on sopivaa vaikkapa kastattaa lapsensa laivan kellossa, tai kenen hautajaisissa voidaan lyödä lasit? Perinteet kuuluvat merisotilaille, mutta kuka on tarpeeksi merisotilas?

– Olisihan se siistiä, mutta mietin, ansaitsenko sellaista varusmiehenä. Ehkä jättäisin perinteen niille, ketkä ovat omistaneet elämänsä maan palvelemiselle, Kytömäki tuumii.

Hän voisi kuvitella ottamalla perinteisiin osaa siinä tapauksessa, jos päätyisi upseerin uralle.

Sotilaspastori Kivijärvi näkee asian toisella tavalla.

– En missään tapauksessa näkisi sitä ansaitsemisen kautta. Pitää pikemminkin kysyä, onko sillä perinteellä itselle merkitystä.

Hän huomioi, että jos vain omistautuneiden upseerien pieni joukko saisi jatkaa näitä perinteitä, ne kuihtuisivat pois.

– Meillä on reserviläisarmeija. Perinteitä pitää kertoa heillekin eteenpäin, Kivijärvi painottaa.