Merikarhun turkki kestää vettä

Aamu ei ole vielä edes valjennut Upinniemessä, kun ensimmäinen ja toinen merivartiojoukkue heräävät merikomppaniassa. He valmistautuvat koulutuksensa kohokohtaa, tutkintoa, varten. Taisteluvarustus on pakattu, ja joukko siirtyy puhteessa veneille.

Merivartiolinjan tutkinto on sekä fyysisesti että henkisesti vaativa, noin puolentoista vuorokauden harjoitus, joka mittaa koulutuksen aikana kerrytettyä osaamista. Linjan varusmiehet marssivat harjoituksen saaristossa. Rankasta rupeamasta on luvassa odotettu palkinto: Rajavartiolaitoksen karhunpäätunnus.

Joukkueet lienevät vielä unen­pöpperössä talsiessaan veneille. Ensimmäiseen kohteeseen, Ramsöön, ei sentään siirrytä uiden. Nopeastikos Kirkkonummen meri-ilma avaa unihiekkaiset silmät. Ennen koitosta mieltä varmasti piristää se, ettei suorituksen päälle ole luvattu sadetta. Joukko ei vielä tiedä, mitä tuleman pitää, mutta jokin kuitenkin kertoo, että päivän aikana oltaisiin vielä reilusti veden kanssa tekemisissä.

Merivartiokoulutus on vuoden 2020 alussa ensimmäisen kerran varusmieskoulutuksessa tarjottu linja. Suomenlahden merivartioston edustaja, kapteeniluutnantti Tommi Salopelto muistuttaa, että Rannikkoprikaati ja Uudenmaan prikaati ovat aiemminkin tuottaneet merivartioston reservin.

– Se mikä tässä on nyt uutta, on ihan oma merivartiokoulutushaara, Salopelto huomauttaa.

Toteuttavan osapuolen, Rannikkoprikaatin merivartiokomppanian päällikön, yliluutnantti Matti Komin mukaan startti on sujunut koronasta huolimatta hyvin ja yhteistyö toimii sulavasti, vaikka osastoinnit ovat tuoneet pieniä haasteita Rajavartiolaitoksen kanssa toimimiseen. Suunnitelmia on tietenkin jouduttu hieman rukkaamaan uusiksi, mutta suuria puutteita ei koulutukseen jäänyt.

– Osaamisvajeet, joita jäi mahdollisesti viime saapumiserällä, korjataan aina kertausharjoituksissa, Komi vakuuttaa.

Komin mukaan linjalle on paljon hakijoita ja valintaan vaaditaan hyvät pisteet. Linjalle otetaan noin 75 tykkimiestä, joista kymmenen valitaan aliupseerikurssille. Aliupseerioppilasta yksi lähtee reserviupseerikurssille. Koulutus on monipuolinen, mikä varmasti osaltaan vaikuttaa sen suosioon. Koulutus mahdollistaa myös laajemman kuvan varusmiespalveluksessa, kun pääsee tutustumaan sekä Rajavartiolaitoksen että Merivoimien toimintaan. Laajuudesta huolimatta miehistölle saadaan Komin mukaan riittävä osaaminen puolen vuoden palvelusajalla.

Rajavartiolaitos itse kouluttaa tiedustelijoita Onttolassa ja Ivalossa sekä erikoisrajajääkäreitä Immolassa. Merivartiostoihin on jo pitkään koulutettu joukot Merivoimissa, mikä on Salopellon mukaan tarkoituksenmukaista. Vuonna 2020 aloitetulla merivartiolinjalla kyetään entistä paremmin kouluttamaan Rajavartiolaitoksen reserviin sijoitettaville merivartioinnin erityispiirteitä heti varusmiespalveluksesta alkaen.

– Näin huomioidaan molempien organisaatioiden tarpeet poikkeusoloissa, Salopelto perustelee.

Rastilta rastille taiten

Tutkinnon suoritus tapahtuu ryhmissä, joissa on noin kuusi taistelijaa. Ryhmänjohtajana toimii joko upseerikokelas tai alikersantti, minkä lisäksi ryhmästä riippuen tykkimiehiä on viitisen kappaletta. Vaikka kyseessä on koko linjan yhteinen hanke, tiimit kisaavat keskenään tutkinnon suoritteissa. Ryhmät aloittavat koettelemuksensa saaristomarssilla.

Kun ryhmät ovat jalkautuneet veneistä Ramsöön, jutun juoni selviää. Joka ryhmä saa keskusrastilta yhden rastin, johon se suuntaa. Rastilla on suoritettava jokin tehtävä, minkä jälkeen on palattava keskusrastille uutta rastia noutamaan. Kuulostaa siltä, että suoritus sujuisi kuin vettä vain – kunnes muistaa olevansa saaristossa. Useat rastit eivät nimittäin ole Ramsöllä vaan naapurisaarilla, joihin on uitava.

Ennen tutkintoa yliluutnantti Komi on avannut rastien sisältöjä: niinä nähtäisiin suunnistus, jossa kartta tulee piirtää itse, tekstin muistaminen, tähystysalaluonnoksen laadinta ja tähystyspaikan perustaminen, rannikon sanomaverkkoon liittyminen, ilmatorjuntakonekiväärin kasaaminen, kiinniotto, viesti-tulenjohto, tulikoe, tunnistus-merivalvontamatematiikka sekä meriviestin lähetys. Hän kertoo rasteja olevan iso liuta, koska on testattava monia linjan kannalta olennaisia taitoja.

Ensimmäisenä suunta onkin kohti niin sanottua tulikoetta. Vaikka syksy harvemmin lämmittää, taival tehdään mukavan leudossa säässä. Aurinko tuikkii puiden välistä eikä anna merituulen vireen häiritä. Ei tarvitse kilometriä pidempää matkaa tallustaa, kun alikersantti Adrian Jennin ryhmä saavuttaa rastin heidän kolmantenaan. Siinä on keitettävä pakin kannellinen vettä mahdollisimman nopeasti – käyttäen vain luonnon antimia ja repun materiaaleja. Hommaan liittyy totta kai twisti: joka taistelijalle on jaettu yksi halko. Nenä kuitenkin kertoo, että kaikkia halkoja ei kannata käyttää nyt vaan niistä voi olla myöhemmin tutkinnon aikana hyötyä. Tulen sytytys ja veden keittäminen onnistuu hetkessä yhdellä halolla ja parilla risulla.

Jatkuva kastuminen viileässä säässä vesistöjä ylittäessä haastaa taistelijoiden toimintakykyä toden teolla.

Kohti merta ja sen yli

Veden valmistuttua on aika suunnata hakemaan seuraavaa rastia. Tykkimiehet ovat selvästi suunnistaneet aiemminkin, sillä reitissä edestakaisin läpi käytännössä poluttoman metsän ei kauan nokka tuhissut. Keskusrastilla ryhmä pitää pienoisen huoltotauon. Pysähdys ei montaa minuuttia kestä, kun Jennin johdolla alkaa taivallus seuraavalle rastille. Tylsäksi meno ei käy, koska reitti käy parin kallionkielekkeen kautta, joko elävöittämään tai oikaisemaan.

Piakkoin vastaan tulee kuitenkin ensimmäinen tenkkapoo. Rasti, ilmatorjuntakonekiväärin kasaaminen, on nimittäin toisella saarella. Ei auta kuin riisua varusteet, laittaa ne repun suojukseen ja lähteä varsin kalseaan veteen uimaan.

– Jos oikein kuvittelette, se on lämmintä kuin Karibialla! joku tykkimiehistä uhoaa.

Mielikuvitus kai toimii, koska ylitys tapahtuu ripeästi. Mieltä lämmittänee erinomainen sää, joka oli osattu tilata paikalle. Itse rasti ei tuottanut haasteita, minkä jälkeen on luvassa reissu takaisin vetten yli. Ja keskusrastille.

Parin rastin jälkeen alkaa saaristomarssiosuuden henkinen vaativuus vesistöjen ohella käydä ilmi. Kävellessä voi helposti kyllästyä, kun matkaa kertyy mutta samalla alkaa jo tunnistaa Ramsön paikkoja ja maastonkohtia, joita ohittaa viidettä kertaa. Ei tunne etenevänsä yhtikäs mihinkään. Sinänsä kävely ei tuota hankaluuksia, vaan pahimmat viholliset ovat turhautuminen ja vesistönylityksien aiheuttamat haasteet toimintakyvyssä. Pahimmassa tapauksessa kuivuvan hien ja uinnin yhdistelmä saa kovimmankin tekijän palelemaan pahemman kerran.

Myös kiinniottorastille mennessä ylitetään Itämerta. Vetisen työn takana on varsin toiminnallinen rasti, jolla ryhmän on etsittävä alueella havaittu henkilö ja otettava tämä kiinni. Ryhmä etenee avorivissä alueen perin pohjin skannaten. Lopulta vastaan tulee haalareihin pukenut korsto, joka ei suostu yhteistyöhön. Tykkimiehet ohjaavat hänet osaavasti maahan, laittavat nippusiteisiin ja tutkivat vaarallisten esineiden varalta – sujuu kuin oppikirjassa. Mallisuorituksesta onkin hyvä lähteä suuntamaan takaisin, veden yli tietenkin.

Varusteet on vaihdettava usein kuiviin toimintakyvyn ylläpitämiseksi, sillä kastumiselta ei voi meren äärellä välttyä.

”Aamu-uinti”

Pitkä päivä alkaa olla takana, ja ennen kuin se kääntyy iltaan ja vieläkin pidempään yöhön, joukko ehtii huoltaa itseään ennen poistumista Ramsöstä. Vaikka ilmassa leijailee kisaväsymystä, harjoituksessa ryhmänjohtajana toimiva upseerikokelas Lenna Honkasalo kertoo fiilisten olevan mahtavat.

– Olemme päässeet ryhmän kanssa tekemään erinäköisiä suoritteita, ja ryhmän kiinteys on kasvanut, ja olemme menneet hyvällä sykkeellä eteenpäin, Honkasalo luonnehtii.

Honkasalo paljastaa tykkimiehistä huomaavan, että he suorittavat jotakin ennenkokematonta. Hän myös odottaa innolla, mitä tuleman pitää; toiveena on jotakin vielä ”aamuisempaa”, jotta tykkimiehet pääsisivät kokemaan, miltä tuntuu viedä itsensä vieminen rajoille.

Kotvan kuluttua Jurmo-luokan alus joutuu kyyditsemään taistelijat – jonnekin. Matka sen punaisten valojen saattelemana sujuu hujauksessa, kun joukko heitetään takaisin mantereelle. Hetken ruoduissa pyöri huhu siitä, että veneestä jouduttaisiin uimaan rantaan, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. On jo pilkkopimeää, ja ennen seuraavaa rutistusta on aikaa keittää vettä ja suorittaa pussillinen taistelumuonaa.

Ei kestä kauaa, kun upseerikokelas Honkasalon toive ”aamuisemmasta” ohjelmasta käy toteen. Jotenkuten kylläiselle joukolle nimittäin annetaan seuraava homma: heidän on noudettava ohjeet merestä noin 15 metrin päässä rannasta olevalta hahmolta. Varustuksena toimii tottakai taisteluvarustus. Ei auta kuin uida!

Ryhmittäin he astelevat hyiseen veteen. Kylmänä ja märkänä voi ohjeiden kuuleminen alkaa vähän harmittaa: ryhmän on palautettava oma toimintakykynsä ja lähdettävä tarkalleen 45 minuutin kuluttua marssimaan seuraavaan kohteeseen, ampumaradalle. Jaetuissa haloissa olikin jokin taka-ajatus, nyt ne tulisivat tarpeeseen, kun vaatteet täytyy saada mahdollisimman kuiviksi ennen kuin on suunnattava eteenpäin. Äkikseltään rannan välittömään läheisyyteen nouseekin monta nuotiota.

Suomenlahden merivartioston komentaja, kommodori Risto Jääskeläinen ojensi karhunpäätunnukset tutkinnon suorittajille Porkkalan merivartioasemalla.

Valoa tunnelin päässä

Matka ampumaradalle on varsin lyhyt mutta tuntuu sitäkin pidemmältä märissä vaatteissa. Siellä hieman ennen puoltayötä ryhmät suorittavat haastavat ammunnat: Joka ryhmä on saanut kymmenen patruunaa, jotka saa jakaa ryhmän kesken siten kuin sielu sietää. Ammutaan maaten, ja tauluja on kuusi. Ne kääntyvät ampujille samalla hetkellä, kun ammunnan johtaja ilmoittaa numerolla, mihin tauluun on lauottava. Lopulta suurin osa kudeista menee pimeässä väsyneiltä ampujilta aivan ohi tauluista.

Ammunnan jälkeen päivä ei suinkaan ole pulkassa, vaikka vuorokausi onkin. Seuraa nimittäin marssi Haukipäähän. Siellä on jälleen uusi tehtävä, jossa on suunnistettava Haukipäässä annetulle rastille säkkipimeässä – ja samalla kannettava hiekkasäkkiä mukanaan koko matkan. Rastilta on haettava lausahdus ja tuotava se takaisin Haukipäähän seuraavan hakua varten. Eräs näistä oli esimerkiksi: ”Koettakaa jaksaa!”

Kun unten maille taivasalle pääsee vihdoin noin neljältä, herätys seuraa lähes samalla silmäyksellä – kolmen tunnin kuluttua. Taistelijat pomppaavat ylös makuupusseistaan salamana, eikä kovin montaa minuuttia ehdi kulua ennen kuin he aloittavat matkansa kohti rantaa. Luvassa on odotusta, joka saa jännittävän käänteen, kun joukon käsketään vaihtaa varusteet yhtenäiseksi; yllä on nimittäin monenlaista variaatiota, kun on pitänyt arpoa, mikä sattuu olemaan kuivana.

– Joudummeko taas uimaan? huolestunut supina kuuluu.

Onneksi luvassa on vain venekyyti Porkkalan merivartioasemalle. Vielä asemallakin on vaikea kuvitella, että suoritus olisi lopussa, ja joukossa hälistäänkin siitä, että seuraavaksi luvassa on marssi takaisin Rannikkoprikaatiin.

Pientä helpotusta jännitykseen tuo Suomenlahden merivartioston komentajan, kommodori Risto Jääskeläisen härmistyminen paikalle. Ennen päätöstä ryhmänjohtajana toiminut upseerikokelas Jaakko Mäkimattila luonnehtii toimintakyvyn olevan korkea raskaasta harjoituksesta huolimatta. Hän kertoo, että tutkinnosta on saanut etenkin johtamiskokemusta, ja ryhmän kiinteys on kasvanut. Saariston vaikeat olosuhteet taas haastoivat joukkoa.

– Saaristossa kalliot ovat märkiä ja liukkaita, joten se, miten maastossa tämän kokoisella ryhmällä tulee liikkua siten, että se on helppoa, mahdollisimman vaivatonta ja turvallista, korostui, Mäkimattila pohtii.

Helpotuksen huokaus pääsee, kun suorittajat kutsutaan ryhmittäin muotoon kuulemaan kommodorin mairittelut joukon suorituksesta.

– Olen erityisen ylpeä seisoessani tämän joukon edessä! Jääskeläinen iloitsee.

Voi vain kuvitella, miten hyvältä karhunpäätunnuksen pitely kädessä tuntuu tällaisen rupeaman jälkeen.

Jurmo-luokan miehistönkuljetusveneet mahdollistavat nopean siirtymisen ja maihinnousun saarten välillä.