Meistä tuli jääkäreitä
Kirjoittaja, yhteistoiminnassa koko toimituksen kanssa, uskoo toveruuden voimaan.
Oi, arvon lukija, tätä onnen päivää! Reservin aurinko horisontissa, ei huolen häivää!
Yhdeksänkuukautinen koitoksemme halki syksyn rännän ja talven pimeyden on taittumassa kohti huumaavaa kevättä ja sen myötä onkin parahultainen aika katsoa peiliin ja pohtia urotöitämme.
Kysyin tupalaisiltani, mitkä ovat heidän päällimmäiset tunteensa palveluksesta tai mikä heillä on jäänyt mieleen.
Vastausten kirjo oli huima. Osa päivitteli kiitollisuuttaan, toiset ihmettelivät, kuinka palvelus oli kivempaa ja antoisampaa kuin he kuvittelivatkaan. Eräälle varusveijarille mieleen tuli makaaberi sanapari veri ja tuska. Ilmeisesti nämä symboloivat aamuliikuntaa ja täysvarustarkastuksia, mene ja tiedä.
Yhdestä asiasta olimme yhtä mieltä yhtä kaikki. Ilman toisiamme emme olisi pärjänneet. Niinä hetkinä, kun taistelutahto oli pohjamudissa ja huulet mutristuivat epätoivoon, meidät pelasti se tieto, ettemme ainakaan olleet yksin.
Samoin kaikki riemu ja hurmos oli monin kerroin makeampaa, kun pystyimme jakamaan onnemme keskenämme. Nauru herskyy sointuisammin, kun se kaikuu kuorona.
Miten kävikin niin, että me yksitoista oman elämämme päähenkilöä, ainutlaatuisine menneisyyksinemme, eriävine kiinnostuksenkohteinemme ja omine unelminemme päädyimme jakamaan tämän lyhyen kohtauksen historiassa, tämän välähdyksen elämässä?
Oli kohtaamisemme sitten sallimuksen johdattelemaa taikka sattumankauppaa, meidän piti löytää tapa toimia yhdessä ja sovittaa yhteen sangen erilaiset persoonat.
Täytyi aloittaa perustavanlaatuisista aiheista, vaikkapa: kuinka kauan tupaa tuuletetaan? Vilukissoilla ja kuumakalleilla oli (ja on edelleen) vastakkaiset näkemykset tästäkin asiasta.
Mutta enää emme olleet vain omia itsejämme. Meillä oli yhteinen, sama tehtävä. Heräsimme aamulla samaan aikaan, puimme päällemme samanlaiset vaatteet ja noudatimme – ken enemmän, ken vähemmän – samoja käskyjä. Pikku hiljaa aloimme jopa pohtia samoja ajatuksia.
Yksilöt sulautuivat yhteisöksi.
Elämässä tulee itse kullekin vastaan jos jonkinmoista hiihtäjää ja harpyijaa, mutta varusmiespalveluksessa rosot oikenevat lähes taianomaisesti. Niillä asioilla, jotka aiemmin saattoivat erottaa, ei enää olekaan niin suurta merkitystä. Kukaties voikin kohdata jotain yllättävää, joka pikemminkin yhdistää.
Nyt tiemme eroavat. Jokaisen elämänpolku sinkoutuu eri suuntaan, vaikka ne yhtyivät vasta hetki sitten tällä nuorison kohtauspaikalla. Bakkanaalit päättyivät, ennen kuin ne edes ehtivät alkaakaan.
Mutta hetki oli silti uskomaton. Ei tällaista ole kenenkään meidän elämässämme tapahtunut, eikä koskaan ole tapahtuva uudestaan. Intti tuo kelle tahansa kokemuksia, joita ei muuten voisi kuvitellakaan. Ne hetket ovat upeita ja ne ovat kamalia. Ne ovat jännittäviä ja ne ovat tylsiä. Ne ovat kerta kaikkiaan omaa luokkaansa.
En tiedä, olenko vieläkään samaa mieltä lausahduksen kanssa, jonka kuulin alokaskauden alussa, mutta nyt todellakin ymmärrän sen paremmin:
Päivääkään en vaihtaisi pois, päivääkään en tekisi uudestaan!
Niin me sitten lähdemme tekemään, mitä ikinä teemmekään. Maailma on meille avoin ja me voimme muuttaa sitä. Tai sitten vain elämme menemään. Ei se nyt ole niin tarkkaa.
Yksi asia meitä ainakin yhdistää ikuisesti.
Meistä tuli jääkäreitä.
Ja tänään voidaan olla hetki kuninkaita!
