Jääkärimarssia on tavattu marssia syksystä 2017 lähtien. Se kehitettiin valmiusyksikön perustamisen yhteydessä, sillä henkisesti ja fyysisesti raskaan koulutuksen ohelle tarvittiin valmiusyksikön omia tapahtumia, jotka nostattavat taistelijoiden henkeä ja antavat heille mahdollisuuden testata oman fyysisen suorituskykynsä äärirajoja. Valmiusyksikkönä toimivan 2. jääkärikomppanian päällikkö, kapteeni Jaakko Kuivila uskoo, että marssi tulee jäämään kaikille osallistuneille pitkäksi aikaa mieleen kotiutumisen jälkeenkin.
Marssi suoritetaan 15-kilometristä rataa kulkien. Tällöin marssijan ei tarvitse huolehtia reitillä pysymisestä ja suunnistamisesta, vaan voimavarat voi käyttää raakaan fyysiseen suorittamiseen. Radan varteen sijoitettu huoltopiste mahdollistaa sen, että kannettavaa on vähemmän ja huoltaminen on helpompaa. Näin marssista on saatu puhdas fyysisen marssisuorituskyvyn mittari, jossa jokainen voi kisata omaa kroppaansa ja pääkoppaansa vastaan.
Marssin tavoitteena on marssia 100 kilometriä 24 tunnin aikana. Tällöin saa nimensä 2. jääkärikomppanian seinälle, jääkärimestarin tittelin ja 1. luokan urheilumerkin. 50 kilometriä on valmiusyksikköläisiltä edellytettävä vähimmäismarssimäärä. Sen alittuessa joutuu marssin uusimaan. Edeltävänä päivänä kyseltyjen kommenttien perusteella ei 50 kilometriä vaikuttanut kuitenkaan olevan kenenkään tavoitteena. Kovaan harjoitteluun tottuneet valmiusyksikköläiset näkivät marssin selkeänä tavoitteena sadan kilometrin rajaan pääsemisen.
– Sata kilometriä yhteen päivään on äärimmäisen kova suoritus, joka ei luultavasti muissa olosuhteissa onnistuisi, kommentoi kapteeni Kuivila.
– Yksikössä herätys! kajahtaa 2. jääkärikomppanian tuvissa ja käytävillä.
Kello on 5.45 ja on aika lähteä syömään aamupalaa. Aamupalapöydän keskustelut koostuvat lähinnä tulevan marssin spekuloinnista ja varusteiden läpikäynnistä. Varusteista olen varsinkin itse kiinnostunut, sillä valmiusyksikön taistelijat ovat itseäni reilusti kokeneempia marssijoita. Olen itse pakkasenpelkoisena ottanut mukaani vain talvisaappaat. Kaikki valmiusyksikköläiset ovat taasen päättäneet käyttää kesäsaappaita. Onnekseni kapteeni Kuivila sääli minua ja lainasi omat kumisaappaansa minulle marssia varten. Pääsenpä hetkeksi kokeilemaan, miltä tuntuu olla komppanian päällikön saappaissa.
Kun puurot ja vellit on saatu kiskottua kitusiin, on aika tehdä nopea paluu yksikköön. Viimeiset hetket tehdä huoltotoimenpiteitä ja pakkailla ovat nyt käsillä. Itse päätän käyttää ajan nukkumiseen. Pitkä ajomatka Helsingistä Sodankylään on vaatinut veronsa.
Puoli kymmeneltä on aika lähteä kohti Siilashallia, joka toimii marssin huoltotukikohtana. Sinne minä ja muut marssijat viemme kakkosreppumme, joiden sisällä on jokaisen taistelijan itse valitsemaa välineistöä. Kakkosrepun luokse tulisi pääsemään aina 15 kilometrin radan kerran kierrettyään. Siilashalli toimii siis niin sanottuna "checkpointtina" kierrosten välissä. Oman reppuni täytin lähinnä vaihtovaatteilla, ruoalla ja mahdollisilla lisälämpöä tuovilla kerrastoilla. Tiedän, että yö tulee olemaan pitkä ja kylmä.
Repusta löytyivät myös omat rakkaat maiharini, joilla olen kaikki aikaisemmat marssini suorittanut. Tuhansien tuntien jalassapito on muovannut niistä täydelliset jalkojani varten. Ne tulevat olemaan salainen aseeni. Lähes kaikki muut taistelijat ovat valinneet toisiksi kengikseen lenkkarit. Ovathan ne kevyempi ja pehmeämpi vaihtoehto. Luotan kuitenkin tässä omiin tuntosarviini. Ensimmäiset 30 kilometriä pitää marssia saappailla, jonka jälkeen saa kiskoa omat kenkänsä jalkaan.
Kaikkien heitettyä ylimääräiset tavaransa pressulla päällystetylle huoltoalueelle oli aika siirtyä ulos marssivarustuksen kera. Noin sata varusmiestä ja henkilökunnan jäsentä seisoo jännittyneenä hiekkakentällä. Normaalista poiketen peittävät kasvomaskit kaikkien marssijoiden naamatauluja. Sodankylän verrattain paha koronatilanne on pakottanut Jääkäriprikaatin suhteellisen tiukkoihin toimenpiteisiin. Maskeja pidetään sisällä kaikkialla, ja näin tultaisiin tekemään myös marssin aikana.
Taistelijat kuuntelemassa marssin aloituspuhetta. Heidän marssivarustuksenaan toimivat TST-liivi tai TST-vyö sekä reppu, rynnäkkökivääri ja ensimmäiset 30 kilometriä kumisaappaat.
Marssille lähdettiin raikkaassa ja aurinkoisessa talvisäässä.
Kello 10.00 saamme luvan aloittaa marssimisen. Letka lähtee nopeasti vierimään kohti marssireittinä toimivaa latupohjaa. Monet ottavat heti ensimmäiseksi puhelimen esiin. Jotkut alkavat kuuntelemaan musiikkia, toiset laittavat ilmoille ensimmäiset julkaisunsa sosiaaliseen mediaan.
Aurinko mollottaa taivaalla luoden maassa olevaan hankeen tanssahtelevan kimmalluksen. Hempeä pakkanen saa taistelijoiden nenänpäät punoittamaan ja luo ilmaan raikkaan tuntuman. Ainakin alustavasti säätilanne vaikuttaa siis lupaavalta. Valoa ei kuitenkaan tule olemaan kuin marssin muutaman ensimmäisen kierroksen ajan. Parasta siis nauttia maisemista ja ilmasta, kun vielä voi.
Marssijat alkavat pakkautua omiin marssiporukoihinsa. Ne ovat vielä tässä vaiheessa suuria rykelmiä ihmisiä, joissa puhe pauhaa ja vitsit lentelevät suuntaan jos toiseen. Löydän itseni kersantti Aatu Schutskoffin porukasta. Heidän marssitahtinsa vaikuttaa minulle passelilta, ja joukossa on kasvoja, joita olin ehtinyt lyhyen kasarmivierailuni aikana jututtamaan. Kaikki valmiusyksikköläiset ovat kokeneita marssijoita.
– Pisin marssi, joka tähän mennessä meillä on ollut oli kaukopartiomarssi. Siinä marssittiin 143 kilometriä neljään päivään, kertoo Schutskoff.
Schutskoff kuitenkin uskoo, että Jääkärimarssi tulee olemaan kaukopartiomarssiakin oleellisesti raskaampi.
– Varsinkin kun joutuu pimeässä marssimaan jopa 16–17 tuntia. Se yö tulee olemaan raskainta pääkopan kannalta.
Reitin jokainen kilometri on merkitty keltaisella kyltillä. Tuoreilla jaloilla lipuvat kilometrikyltit ohitse suhteellisen tiuhaa tahtia. Epäilen kuitenkin, että jossain vaiheessa kyltit tulevat olemaan huomattavasti lähempänä kirousta kuin siunausta. Aina kun tuntee kävelleensä jo pitkänkin matkan, lyö kyltin ikävä kilometrirealiteetti suoraan kasvoille.
Marssin lomassa käy debatti ryhmän marssitaktiikasta kuumana. Ylläpidettävästä marssivauhdista on erimielisyyksiä ja siitä, kuinka paljon taukoiluun tulisi käyttää aikaa.
Noin puolentoista tunnin marssimisen jälkeen tulemme ensimmäisen kerran marssireitin puolessa välissä sijiaitsevalle taukopaikalle, joka koostuu laavusta, nuotiosta ja telakuorma-autosta. Siellä huoltojoukkueen jäsen kirjaa ylös nimemme ja ajankohdan, jolloin saavuimme välietapille. Sen jälkeen matkaa saa lähteä jatkamaan. Suurin osa pitää kuitenkin pienen 5–10 minuutin tauon nuotion lämmittävässä hehkussa.
Loppupuolisko menee joutuisasti, ja ensimmäinen kierros taittuu puoli yhteen mennessä. Aikaa meni siis reilusti alle kolme tuntia, ja levolle jää runsaasti aikaa. Siilashallilla nimet ja aika kirjataan taukopaikan tavoin ylös. Varusteet ja jalkojen vointi tuntuu vielä hyvältä, vaikka jalka ei olekaan kumisaappaisiin tottunut.
Marssireittinä toiminut 15-kilometrinen latupohja kiemurteli pitkin jäistä havumetsää.
Toiseen kierrokseen lähdetään samalla porukalla, mieli kepeänä. Valoa riittää vielä. Odotettavissa on, että pimeys tulee edessä olevan noin kolmetuntisen aikana laskeutumaan. Toiselle kierrokselle lähdettäessä ryhmät ovat tehneet toisiinsa jo selkeitä eroja.
Kun marssia alkaa olla takana 20 kilometrin verran, alkaa jalkapohjissa huomaamaan pientä polttelua. Jäinen, kova ja epätasainen maasto vaatii selvän veronsa. Jotkut päättävät helpottaa oloaan kävelemällä pehmeämmällä tien reunuksella kasvillisuuden päällä. Itse koen tien kuitenkin paremmaksi, sillä kova alusta on nopeampi ja vaivattomampi tallustaa, vaikka se jalkapohjiin hieman sattuukin.
Iloa marssiin tuovat reitin pielustoilla kirmailevat porot. Itseni kaltaiselle etelän kasvatille niiden näkeminen on aina hauska kokemus. Poroja ihaillessani satun osumaan valmiusyksikössä työskentelevän luutnantin kohdalle. Hänellä on selvä näkemys suojattiensa tämän hetkisestä marssitahdista. Se on hieman liian kova, ja hän epäileekin, että se saattaa johtaa hyytymiseen.
– Itse olen suorittanut tämän marssin kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla saanut tuon yli 100 kilometrin tuloksen. Tappavan tasainen tahti on avain menestykseen tässä lajissa, luutnantti veistelee.
Luutnantin kanssa käydyn keskustelun jälkeen jään hieman jälkeen ryhmästäni. Tallustelen hetken omassa rauhassani, kunnes hymysuinen kantahenkilökuntaan kuuluva kersantti pamahtaa vierelleni.
– Onkos sinulla trangia tuolla tetsarin repussa, vai missä ajattelit ruoan syödä ja lämmittää, kersantti kysyy.
Hätkähdän hieman ja kuvittelen, että olen mennyt mokaamaan, sillä ei minulla mitään trangiaa ole. Kerron asian laidan, ja olevani hieman pihalla kaikesta marssilla tapahtuvasta. Kersantti kertoo olevansa vastaavassa tilanteessa. Olemme ainoat valmiusyksikön ulkopuoliset osallistujat. Kyseinen kersantti on liikuntakasvatusaliupseerina Sodankylässä toimiva Juuso Kärki. Hän halusi tulla haastamaan itseään marssille ja saamaan lisätietoa pitkien marssien vaikutuksesta sotilaan toimintakyvylle. Kävelemme hetken yhdessä, ja juttu luistaa hyvin. Päätän kuitenkin lopulta ottaa vanhan ryhmäni kiinni ja marssin heidän kanssaan toisen kierroksen loppuun.
.jpg/ec8a14dd-5e26-591e-8655-e0933c40f4b8?t=1607152616254&imagePreview=1)
Marssijat kävelivät suurimmaksi osaksi ryhmissä. Kavereista saa pitkän koettelemuksen aikana seuraa, voimaa ja tukea.
Kello 15.40 on kaksi kierrosta ja 30 kilometriä kuljettu. On aika tehdä päätös kenkien vaihdosta ja pitää samalla hieman pidempi muonituspaussi. Vaihdan sukat ja rupean valmistamaan sissimuonaa itselleni. Samalla täytän juomapulloni. Olen yrittänyt juoda joka kierroksella vähintään litran vettä. Loppukierroksesta juominen on kuitenkin aina hieman hankalaa, sillä vesi muuttuu jäähileeksi.
Syötyäni ja jalkoja lepuutettuani päätän laittaa maiharit jalkaan kuten olin jo aiemmin suunnitellut. Kovempi pohja ja useat sadat käyttötunnit tekevät maihareista saappaita paremman vaihtoehdon. Epätasainen maa puskee liian terävästi läpi ohuiden kumisaappaiden pohjasta.
Astuessamme ulos Siilashallista on Sodankylään laskeutunut täydellinen pimeys, vaikka kello on vasta hieman yli neljä. Seuraavan kerran näkisimme valoa luultavasti kahdeksan aikoihin aamulla.
– Pitää vaan toivoa, ettei ala aaveita täällä metsässä näkemään, letkauttaa eräs marssikumppaneistani.
Säkkipimeässä metsässä marssiminen 17 tunnin ajan voi tosiaan tehdä tepposet pääkopalle. Varsinkin, jos vieressä ei olisi muita marssijoita.
Lähes kaikki taistelijat ovat tässä kohtaa vaihtaneet kenkänsä lenkkareihin ja kehuvat kilpaa kuinka kevyeltä kävely nyt tuntuu. Kengät toimivat selvästi hyvänä piristysruiskeena koko porukalle. Aluksi yritämme tallustaa ilman valonlähteitä ja luotamme omaan pimenäkökykyymme. Liukastelu ja puoliksi jäätyneisiin vesilammikoihin humahtelu pakottavat kuitenkin meidät turvautumaan otsalamppuihin. Marssitahti paranee huomattavasti, kun näemme taas eteemme.
Muutkin taistelijat ovat selvästi päätyneet samaan ratkaisuun, sillä metsässä alkaa vähitellen näkyä kaukaisia yksittäisiä valonpilkahduksia. Oikeassa tilanteessa tämä olisi tietenkin äärettömän vaarallista, mutta tämä on marssikilpailu, ja apuvälineitä saa käyttää.
Tutut mutkat eivät pimeässä enää näytä niin tutuilta. Minun olisi äärimmäisen haastavaa suunnistaa reitillä itsenäisesti, vaikka yksittäisiä valosauvoja reitin varrelta löytyykin opasteiksi. Onneksi Sodankylässä palveleville tovereilleni reitti on entuudestaan tuttu, ja reitillä pysytään vaivattomasti. Lenkkareista huolimatta alkaa osalla osallistujista jalka vähitellen painamaan.
– Alkaa tämä marssiminen tuntua siltä kuin kävelisi kuumilla hiilillä tehtyään ensin yli sata kyykkyä, avaa eräs taistelija tuntojaan.
Onneksemme huomaamme metsän keskellä lämpimän tanssahtelevan valonpilkahduksen. Sen on pakko olla taukopaikan nuotio, sillä se ei näytä otsalampun valolta. Lähestyessämme huomaamme olevamme oikeassa. Kirkas nuotion loimu siintää pimeässä metsässä jo pitkän matkan päässä. Valo ja tieto lämpimistä tulenlieskoista tekee hyvää mielelle.
Kaikkiin se ei kuitenkaan luo uskoa tarpeeksi. Tahtimme on hidastunut merkittävästi, ja osalla paikat ovat todella hellänä. Monella ei enää ole uskoa sadan kilometrin ylitykseen. Toivonsa menettäneenä ryhmäni päättää jäädä pitämään pidempää huilitaukoa nuotion äärelle. Kysyn heiltä, että eikö 50 kilometriä ole jo täysin hyväksyttävä tulos. Tähän kersantti Schutskoffilla on kuitenkin päättäväinen vastaus.
– Sieltä saa mennä mistä aita on matalin, mutta älä koskaan kulje sieltä, missä aitaa ei ole ollenkaan, hän sanailee.
Se on hyvin sanottu. Heidän ryhmänsä lähtee tavoittelemaan 75 kilometriä. Oma vointini on kuitenkin hyvä, ja en millään tahtoisi luovuttaa sadan kilometrin tavoitteen suhteen. Tiedän voivani kiristää tahtia vielä merkittävästi. Yksin en kuitenkaan kehtaa pimeyteen lähteä. Riski reitistä poikkeamiselle olisi liian suuri. Onnekseni meitä ennen on paikalle saapunut yksi taistelija. Hän alkaa kerätä kamppeitaan, ja kysyn, saanko lähteä hänen matkaansa.
– Joo lähde vaan, minusta vaan ei taida olla matkaseuraksi, sillä soitan nyt yhden puhelun, hän vastaa.
Se ei minua haittaa. Tarvitsen vain oppaan reitille. Muuten pärjään kyllä yksin ajatusteni kanssa. Vanha ryhmäni toivottaa minulle tsempit ja kiitän heitä seurasta. Lähden askeltamaan kohti lumisen metsän pimeyttä.
.jpeg/769aeabb-2f7d-c876-4dd1-36bbb5d00586?t=1607152408635&imagePreview=1)
Taukopaikalla pystyivät taistelijat lämmittelemään ja täyttämään juomapullojaan.
Pysyttelen hieman uuden taisteluparini takana. Käynnistän myös oman otsalamppuni, jota olen tähän asti pitänyt tarpeettomana. Muutaman kilometrin kävelyn jälkeen näkyy tutun näköinen reppu edessäni. Se kuuluu selvästi kantahenkilökunnan jäsenelle, mutta en ole varma kenen se on.
– Katos vaan, Ruotuväki! kersantti Kärki hihkaisee.
Lyöttäydymme hänen matkaansa. Kilometrit sulavat sukkelasti ja kierros taittuu niin, että Siilashallin lämpö kietoutuu ympärilleni puoli kahdeksan aikoihin. Olen jonkin verran tavoitetahtiani jäljessä, joten pidän tauon lyhyenä. Hieman purtavaa, sukat vaihtoon, leili täyteen ja menoksi.
Lyöttäydyn porukan mukaan, joka on pitänyt viimeiset kaksi tuntia taukoa. He lähtevät kolmannelle, minä jo neljännelle kierrokselle. Heidän tahtinsa osoittautuu todella kovaksi. Minun on vaikea pysyä heidän perässään, ja energiatasoni alkavat tippua dramaattisesti. Heillä taas energiaa riittää. Ryhmä pomppii, kirmailee, pyörii ja rähisee. Menoa on kuitenkin kieltämättä hauska katsella. Saapuessamme välietapille päättää ryhmä pitää jälleen vähintään tunnin tauon.
Itse lähden jatkamaan tässä kohtaa matkaa toisen välietapilla tauotelleen marssijan kanssa. Yli puolet matkasta on nyt taitettu, mutta kroppa tuntuu todella huonolta. Toivottavasti hyvä ruokahuolto Siilashallilla korjaisi tilanteen. Jään jälkeen uudesta paristani ja marssin nyt lähinnä yksikseni. Pidän hänet näköetäisyydellä. Pari kilometriä yksikseni kuljettuani loistaa takaani otsalampun kajo. Pyrin pysymään sen edellä. Takaani tuleva marssija ottaa minua kuitenkin jatkuvasti kiinni. Olen auttamattoman hidas. En jaksa enää nostaa jalkojani lukuisten kumpareiden yli, ja silmissäni alkaa painamaan hälyttävän paljon. Marssin päänsisäisessä sumussa.
– Avilahan se siinä! kajahtaa kersantti Kärjen huudahdus.
Yllätys on mieluinen. Tarvitsen nyt todellakin keskusteluseuraa ja vetoapua kulkemiseen. Marssireitin lopussa oleva noin viiden kilometrin pätkä tuntuu loputtomalta. Kun luulen koko suoran olevan jo takanapäin, paljastuu minulle kyltistä, että vasta ensimmäinen kilometri on taivallettu. Väsyttää, kiukuttaa ja sattuu. Jalka siirtyy toisen eteen lähinnä tahdonvoimalla. Ajatus loppumarssista hirvittää, sillä tämän kierroksen jälkeen on matkaa vielä 40 kilometriä jäljellä.
Sodankylän Sotilaskoti palveli taistelijoita ympäri vuorokauden eli koko marssin ajan.
Pääsemme todella pitkältä tuntuneen ajan päästä viimein Siilashallille. Minun on pakko pitää hieman pidempi lepotauko ja tankata kunnolla. Käyn hakemassa koko marssikilpailun ajan auki olevasta sotilaskodista itselleni runsaasti syötävää. Päätän myös lisätä vaatetusta, sillä pakkanen on ruvennut puremaan ikävästi. Kun tavanomaiset huoltotoimepiteet on tehty, isken tetsarin harteille, otan lainassa olevan RK-95:n kantooni ja lähden ulos pakkaseen.
Kello lähestyy puoltayötä. Marssiaikaa on siis enää reippaasti alle puolet jäljellä. Se tuntuu huolestuttavalta, mutta toivoa on vielä. Huomaan saaneeni tauosta reilusti uutta puhtia. Unohdin kuitenkin käydä sisällä vessassa, joten pysähdyn jo alkumetreillä hoitamaan tarpeitani.
– Ketä sinä Avila sieltä metsästä etsit, kysyy Kärki.
Tiemme ovat jälleen kohdanneet, ja nyt päätämme hoitaa tauot ja kävelyn kahdestaan loppumarssin ajan. Kaverin tuki, seura ja tsemppaus tuntuvat nyt molemmista elintärkeiltä.
Oma askeleeni luistaa äärimmäisen hyvin. Viime kierroksella sain Kärjeltä vetoapua. Nyt tarjoan sitä vuorostani hänelle. Tahtimme pysyy hyvänä. Nyt, kun reitti on jo vedetty neljään otteeseen, alkavat kaikki kilometrit tuntua suhteellisen puuduttavilta ja pitkäveteisiltä. Marssiminen on taistelua omaa päätä vastaan.
Tienpientareilla alkaa näkyä puiden juurille istumaan jääneitä kilpailijoita. Kysyn heiltä onko kaikki kunnossa. Useimmiten on vastaus myöntävä ja pysähdykselle on syynä vain tauottelu. Yksi marssija on kuitenkin loukkaantunut ja hän odottaaa telakuorma-autoa saapuvaksi.
Omantasoisen kävelijän kanssa ja jutun luistaessa sujuu 60–75 kilometrin marssipätkä yllättävänkin mukavasti, vaikka tahti loppua kohden jo huomattavasti hiipuukin. Väsymyksen määrä alkaa kuitenkin olla jo kuvottava, enkä enää jaksa olla perillä kellosta.
Rankka marssi vaati kropalta veronsa. Jalkoja huollettiin Siilashallilla moninaisin keinoin.
Siilashallilla korviimme kantautuu oikea jymyuutinen. Reittiä on mittailtu uudelleen ja se vaikuttaisi olevan 16 kilometrin mittainen. Se tarkottaisi sitä, että meillä olisi nyt takana 75 kilometrin sijasta jo 80 kilometriä. Viimeisen täyden kierroksen jälkeen 96 kilometriä. Se tarkottaisi vain neljän kilometrin loppurutistusta. Siihen meillä olisi kaikki rahkeet.
Siilahalli on saanut myös kunniavieraan. Jääkäriprikaatin komentaja, eversti Sami-Antti Takamaa on tullut seuraamaan marssin kulkua. Päätän pyytää häneltä muutamaa kommenttia.
– Täällä on kuljettu selvästi reippain mielin. Kaikki miehet ja naiset ovat antaneet kaikkensa niin kuin kuuluukin. Tällä marssilla otetaan miehestä, ja naisesta mittaa ja alkaa tällä tapahtumalla olla perinnettäkin, Takamaa kehaisee.
Itse ei eversti ole marssia päässyt suorittamaan, eikä se ole myöskään suunnitelmissa.
– Tämä alkaa olla jo tällaisella vanhalle soturille turhan rankka suoritus, Takamaa naurahtaa.
Eversti Takamaa jatkaa varusmiesten kanssa seurustelua ja luo uskoa joukkoonsa. Me lähdemme Kärjen kanssa vääntämään viimeistä 20 kilometriä. Aikaa on vielä suhteellisen runsaasti, joten sadan kilometrin saavuttaminen näyttää todennäköiseltä.
Omat haasteensa uudelle kierrokselle tuovat telakuorma-auton aukaisemat kuralammikot, jotka edellisillä kierroksella olivat umpinaisia. Nyt niitä saa yhtenään arvuutella ja väistellä pimeydessä. Pää lyö tyhjää, ja matkanteko on zombiemaista laahustusta. Kummallakaan ei ole voimaa tai energiaa lähteä kiristämään. Teemme joitakin hölkkävetoja, sillä juoksuaskel tuntuu kevyemmältä kuin kävely. Liike on jaloille erilainen eivätkä paikat jumita niin pahasti. Harmiksemme eksymme reitiltä kertaalleen. Tie löytyy kuitenkin nopeasti, ja pääsemme jatkamaan matkaa.
Välietapilla törmäämme jo alusta asti kärkiporukassa seilanneeseen alikersantti Atte Haloseen. Hän on meitä kierroksen edellä, ja tahti on edelleen kova. Hän on ottanut eroa jo alkuperäiseen ryhmäänsäkin. Lähdemme kersantti Kärjen kanssa seuraamaan häntä mutta pysymme perässä vain hetken. Sen jälkeen Halosen otsalamppu alkaa vähitellen kadota aamun pimeyteen.
– On tuo jätkä kyllä kone, Kärki tokaisee ihmeissään.
Raahaamme lopulta myös itsemme Siilashallin suojiin, kun kello on varttia yli seitsemän aamulla. Matkanteko on sietämättömän hidasta. Hankauksessa olevat paikat ovat alkaneet hitsautua kiinni toisiinsa. Verta ja hikeä on marssilla ainakin siis vuodatettu.
Takana on nyt 21 tuntia ja 96 kilometriä. Tieto 16 kilometrin kierroksesta on varmistunut. Aikaa neljälle viimeiselle kilometrille on siis yllin kyllin. Päätämme pitää kunnon tauon ja huoltaa itseämme hyvin. Melkein nukahdan jalkapohjia lepuuttaessani, kunnes Kärki tulee hoputtamaan minua ylös.
– Eiköhän lähdetä hoitamaan tämä marssi pois alta, hän kannustaa.
Tauon aikana paikat ovat päässeet jumiutumaan ja hankaumat lähettävät viiltävää kipusignaalia aivoihini jokaisella askeleella. Nilkutamme ja puuskutamme lähtiessämme kohti viimeisiä kilometrejä. Onneksi aikaa on vielä kaksi tuntia. Se riittää neljään kilometriin mainiosti. Olemme Kärjen kanssa samaa mieltä siitä, että kymmentä kilometriä emme olisi pystyneet enää kulkemaan. Paikat ovat liian rikki.
Aamu alkaa vihdoin sarastaa ja hangen tuttu kimaltelu syleilee verkkokalvojani. Vaikka fyysinen kipu on kova, ei mieltä enää paina mikään. Saavumme takaisin Siilashallille kello 9.10. Olo on helpottunut. Kiitämme Kärjen kanssa toisiamme. Suomalainen sotilas on vahvempi yhdessä kuin erikseen. Jääkärimestarin titteli on nyt ansaittu.
Jääkäriprikaatin komentaja Sami-Antti Takamaa onnitteli tuoreita jääkärimestareita, ja palkitsi heidät Jääkäriprikaati-kuosisilla pastillirasioilla.
Sadan kilometrin tavoitteeseen pääsi lopulta 14 varusmiestä ja kantahenkilökunnasta ainoana taisteluparini kersantti Juuso Kärki. Jokainen marssija on voittanut itsensä. Kilpailun parhaasta tuloksesta vastasi alikersantti Atte Halonen. Hänen marssimansa 120 kilometriä on käveltyjen Jääkärimarssien ennätystulos. Varsinkin näissä olosuhteissa on suoritus järisyttävän kova.
– Tämä oli ehdottomasti raskain kulkemani marssi. Ennen ei ole putkeen tullut kuljettua tällaista matkaa, vaan korkeintaan muutamia kymmeniä kilometrejä, Halonen toteaa.
– Lopullinen tulokseni olisi varmasti puolittunut, jos olisin joutunut kävelemään koko matkan yksikseni. Kun pienenkin pätkän käveli ilman kaveria, muuttui marssi heti rutkasti raskaammaksi. Jutellessa pääsi unohtamaan kipunsa, hän summaa.
Mitenkään erityisesti ei marssimestari marssille valmistautunut. Syy kovalle tulokselle oli jossakin muualla.
– Uskon, että tein ennätyksen olemalla sitkeä. Oma tahtotila on tällaisissa tilanteissa tärkeää. Nautin tämänkaltaisista haasteista ja saatan välillä hartaasti odottaakin, että pääse näin itseään haastamaan, pohtii Halonen.
Valmiusyksikön päällikkö, kapteeni Kuivila oli yksi osallistuneista kantahenkilökunnan jäsenistä.
– Omasta marssista huomasi kyllä sen, että muutaman vuoden on kroppaansa karaissut täällä päällikön toimistossa, Kuivila naureskelee.
Hänen tämänkertainen tuloksensa on 64 kilometriä. Tavoitteena hänellä oli 75 kilometriä, sillä se on yleisesti ollut yksikön keskiarvo Jääkärimarssilla.
– Jalat menivät marssin aikana niin huonoon kuntoon, että parempaan suoritukseen en tällä kertaa päässyt, hän tuskailee.
Marssikeli ei tällä kertaa suosinut osallistujia Kuivilan mukaan ollenkaan. Pienen hyödyn hän löytää pakkasesta, jonka ansiosta reitti ei ollut märkä.
– Alusta oli todella kova ja epätasainen, minkä takia tämänkertainen oli luultavasti tähän astisista jalkamarsseista vaativin. Normaalisti talven saapumiserän varusmiehet hiihtävät marssin tähän vuodenaikaan. Nyt ei ollut aikaa jättää marssia viimeisille viikoille koronarytmin vuoksi, Kuivila kertoo.
Varusmiesten tulokset olivat Kuivilan mukaan odotetunlaisia kelin haastavuuden vuoksi.
– Keskiarvohan oli nyt 70 kilometriä koko yksiköllä. Säästä johtuen se siis tippui jonkin verran aikaisempiin jalkamarsseihin nähden. Tulee kuitenkin ottaa huomioon se, että ne on tehty kesällä reitin ollessa tasainen ja pehmeä, hän analysoi.
Kun palkintoseremoniat ja pakkailut on hoidettu, ja lähes kaikki varusmiehet sammuneet punkkiinsa, on Ruotuväen aika lähteä. Ennen sitä pitää minun kuitenkin vielä hoitaa yksi asia. Koputan kapteenin toimiston oveen.
– Sisään!
– Kiitos lainasta herra kapteeni, sanon ja lasken kuraiset kumisaappaat päällikön toimiston lattialle.
Tuoreet 14 jääkärimestarin-tittelin ansainnutta varusmiestä. Ennätysmies alikersantti Halonen löytyy kuvan oikeasta reunasta.
