Eri tavalla ajattelevien kohtaaja

Kartanon näköinen rakennus pilkistää ruskaisen vaahteran takaa. Sitä ovat aiemmin asuttaneet 1800-luvun verkatehtaan työntekijät. Parhaimmillaan heitä oli satakunta ja he olivat naimattomia naisia.

Myöhemmin rakennus on jaettu viideksi asunnoksi, joista yksi on Mari Leppäsen viisihenkisen perheen koti.

Olohuoneen seiniä kiertävät ikonimaalaukset. Osa niistä on Leppäsen itsensä maalaamia. Taiteilun aikana vallitsee hiljaisuus eikä silloin ajatella mitään muuta.

Juurikin hiljaisuus on arkkihiippakunnan piispalle tärkeää.

– Olen someajan ihminen ja some on minulle osa arkista vuorovaikutusta. Lisäksi tapaan töissä paljon ihmisiä ja aikataulut ovat tiukkoja, joten koen, että rauhaa tulee varjella, Leppänen avaa.

Hän toimii myös Hiljaisuuden ystävät -yhdistyksen hallituksen puheenjohtajana. Leppänen sanoo, että retriiteillekin on paikkansa, mutta myös arjesta voi löytää hiljaisuutta.

Esimerkiksi ikonien maalaaminen on kaukana nopeatempoisuudesta – hän ahertaa niiden parissa maalauspiirissä kolme tuntia kerrallaan ja yhden valmistuminen kestää vuoden.

Merkityksellisyyden kokemus imi mukaansa

Mari Leppänen on Turun arkkihiippakunnan piispa. Tehtävässä hän on toiminut helmikuusta asti. Vanhoillislestadiolaisesta taustasta tulleen Leppäsen ei pitänyt alun perin päätyä edes seurakuntaan töihin.

– Olin opiskellut kulttuurintutkimusta ja viestintää. Erilaisten sattumusten kautta huomasin seurakunnan tiedottajan viran ja tajusin, että minullahan on pätevyys tähän. Se oli ensimmäisiä kokemuksiani siitä, että saan tehdä merkityksellistä työtä.

Piispa kuvailee, että syvä hyvänolontunne leimasi yhtäkkiä kaikkea työtä, kun hän sai kertoa kaikesta hyvästä, jota seurakunnassa tehdään vanhusten, lasten, monien erityisryhmien sekä tavallisten ihmisten hyväksi.

Se vei Leppäsen mukanaan.

Tiedottajana hän tutustui harjoitteluun tulleisiin teologian opiskelijoihin ja näki pappisvihkimyksiä. Hiljalleen hän alkoi tuntea kutsumusta itsekin.

– Olen kasvanut herätysliikkeessä, joka ei hyväksy naisten pappeutta, joten se oli minulle hieman pidempi prosessi käydä läpi.

Lopulta hänet vihittiin papiksi vuonna 2012 samaan Liedon seurakuntaan, jossa hän oli aiemmin työskennellyt tiedottajana.

Miten Leppäsestä sitten tuli piispa?

– Piispan ammattia en ollut suunnittellut. Olin kyllä ollut tuomiokapitulissa töissä piispan erityisavustajana sekä hiippakuntadekaanina kehittämässä alueen kirkollista työtä, joten tunsin tehtävän hyvin.

Piispa valitaan vaaleilla, joissa äänestävät hiippakunnan papit ja muun muassa seurakunnista valitut maallikkojäsenet. Vaaliehdokkaaksi ei voi vain ilmoittautua. Kolmenkymmenen äänioikeutetun tulee kutsua pappi ehdolle.

– Tehtäväni on ollut rohkaista erilaisia ihmisiä seurakuntien kirkkoherroiksi, Leppänen kertoo työstään hiippakuntadekaanina.

Kun pyyntö asettua ehdolle piispanvaaliin tuli, hän oli itse rohkaistavan roolissa.

– Ajattelin, että voin kokeilla itsekin. Luotin, että hiippakunta valitsee sellaisen piispan kuin se tarvitsee. Tässä sitä nyt ollaan ja parhaani yritän. Välillä mietin, että mitä ihmettä on tapahtunutkaan, Leppänen naurahtaa.

Merkityksellisyyden kokemus on yhä tallessa.

– Näen, että hiippakuntani seurakunnissa tehdään monia merkityksellisiä asioita. Mietin paljon, miten käyttäisin viisaasti rajallisen aikani, jotta osaisin tukea heitä. Merkityksellisen työn riski on, että se imee voimia ja työ ja vapaa-aika menevät sekaisin, Leppänen muistuttaa.

Hengellisenä tukipartiona yhteiskunnan kriiseissä

Kirkolla on merkittävää tehtävää silloinkin, kun kriisitilanne koittaa. Sen on huolehdittava kansan henkisestä ja hengellisestä jaksamisesta. Tämä mainitaan kirkon vastuuksi vuonna 2017 laaditussa yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa.

– Esimerkiksi Turun terrori-iskun jälkeen jo samana iltana meillä oli tuomiokirkossa rukous rauhan puolesta. Siellä oli myös eri uskontojen edustajia ja tasavallan presidentti, Leppänen kertoo.
Kansallisesti tai alueellisesti koskettavissa tragedioissa vastuu kriisityöstä on piispan johtamalla tuomiokapitulilla.

– Nykyään nopeus on todella tärkeää sekä se, että toiminnan mallit ovat valmiina, Leppänen valottaa.

Seurakunnissa täytyy olla henkisen huollon ryhmä, joka tarjoaa ammattiapua suuronnettomuuksissa viranomaisten kutsusta. Inttitermein kyseessä on ikään kuin virka-apuosasto. 

Leppänen muistuttaa, että myös viranomaisten tarvitsee usein käsitellä kohtaamiaan asioita.

– He voivat olla pitkään todella kuluttavassa tilanteessa ja tarve käsitellä asioita on suuri.
Lisäksi kirkot ovat luontevia paikkoja, joihin tulla suremaan. Tämän vuoksi ne monesti avataan kollektiivisen järkytyksen osuessa kohdalle.

Keskeistä on myös uskontojen välinen yhteistyö.

– Kriisiaikoina vastakkainasettelu helposti kasvaa. Ajattelen, että luterilainen kirkko tuntee hyvin muiden uskontojen edustajia, joten se voi luoda vakautta.

Leppänen ja viitisentoista uskontojohtajaa Turun alueelta tapaavat säännöllisesti yhdessä. Hän kokee, että kohtaamisilla on iso merkitys ystävyyden luomiselle sekä kokemusten vaihdolle. Leppänen kertoo esimerkiksi tarvittaessa tulkkaavansa suomalaisen yhteiskunnan tapoja.

Mari Leppäsen vanhin poika aloitti asepalveluksensa heinäkuussa. Kuva: Juho Lehtonen

Kaikkivoipaisuuden harhassa

Hengelliset asiat, kuten pohdinnat kuolemasta ja kärsimyksestä, ovat usein tavallisessa arjessa varjossa ja vasta kriisitilanne valaisee niiden merkityksen. Miksi näin?

Leppänen arvioi, että kriisi vie ihmisen tajuamaan, ettei hän hallitse kaikkea. Nykyarjessa tähän harhakuvaan jopa liiankin helppo haksahtaa.

– Elämä pitenee, elämme terveemmin ja puhe on ollut sellaista jatkuvan kasvun tavoittelua. Kuitenkin korona, ympäristökriisi ja yksilön henkilökohtaiset tragediat tekevät näkyväksi sen, että ihminen ei hallitsekaan kaikkea. Hengellisyys voi tuoda turvaa kaiken keskelle.

Piispa ottaa laajemmin kantaa ympäristökriisiin. Hänen mukaansa se nostaa pinnalle ajatuksen siitä, että ihminen onkin osa jotain laajempaa kokonaisuutta.

– Se vie meidät todella perustavanlaatuisten kysymysten äärelle. Mikä on oikein lähimmäiselle täällä ja mikä on oikein ihmisille, jotka jo nyt kärsivät meidän elämäntavastamme kaikista eniten. Mikä on meidän vastuumme siinä ja mikä on uskontojen rooli? Leppänen pohtii.

Hän ajattelee, että ihmisellä on erityinen paikka luomakunnassa. Samaan aikaan hän kuitenkin muistuttaa Raamatun kokonaisvaltaisesta näkemyksestä – koko luomakunta on lopulta yhtä ja myös se janoaa pelastusta.

– Usko voi antaa todella paljon motivaatiota näihin kysymyksiin. Jos näkee luomakunnan Jumalan luomana tai Jumalan lahjana, syntyy motivaatio varjella sitä. Toisin kuin silloin, jos sen näkisi ihmisen hyödykkeenä.

Uskonasioilla oli vahva merkitys myös Suomen lähihistorian suurimmissa mullistuksissa, talvi- ja jatkosodassa.

– Kirkolla ja uskonnolla on ollut vahva voima siinä, että ihmiset ovat selvinneet sellaisista tilanteista.

Uskonnolla perustellaan myös pahaa

Uskonto ei aina anna pelkästään voimaa kestää hädän järkytyksiä. Sotiin on ratsastettu historiassa paitsi hevosilla myös uskonnon varjolla. Ristiretket, Afganistan ja terrorismi ovat kaikki esimerkkejä uskontojen käyttämisestä sodan oikeuttamiseen.

Leppänen nostaa pöydälle myös isoäitinsä siskon ja hänen miehensä kirjeenvaihdosta toimittamansa kirjan, Annikki ja Kullervo – talvisodan kihlapari. Hän kertoo, että teoksesta käy ilmi, kuinka Suur-Suomea perusteltiin jopa Jumalan näkynä.

– Nykyään ajatellaan ennemmin, että kristittyjä ihmisiä on ollut samalla tavalla rajan toisellakin puolella. On tärkeä kysymys, miten käyttää uskontoa oikein, jotta se toisi turvaa sodan keskelle, Leppänen pohtii.

Nykyäänkin maailmalla konservatiivista kristinuskoa ja kansallismielisyyttä hiotaan yhteen. Leppänen mainitsee osoitukseksi tästä Yhdysvaltojen politiikan.

– Se on tämän ajan ilmiö, jota pitäisi osata katsoa hieman etäämmältä ja analysoida. Ajattelen, että kristinuskon tulisi motivoida meitä rauhantyöhön. Ajatus on, että autuaita ovat rauhantekijät.

Vastakkainasettelua voidaan lievittää uskontojen välisellä vuoropuhelulla, samoin houkutusta käyttää uskontoja sodan oikeutuksena. Leppäsen mukaan olisi syytä korostaa eri uskontojen perimmäistä tavoitetta toimia rauhan puolesta.

– Dialogin merkitys on vahvistaa rauhanomaista rinnakkaiseloa. On mielenkiintoista, mistä syntyy ihmisten ulko- tai sisäpuolisuuden kokemus.

Tärkeää on ehkäistä uskonnollista ääriajattelua. Piispa uskoo, että uskonnonopetuksella voidaansaada tuloksia aikaan.

– Lapset saavat tietää asioista laajemmin, kun tietoa ei tule vain oman uskonnon piiristä.

Leppänen ystävystyi lapsuudessa myös eri tavalla ajattelevien kanssa. Hän suosittelee sitä muillekin.

– Vanhempani olivat uskonnontutkijoita ja tutkivat erilaisia uskontoja ja kuulin myös heiltä asioista. Uskonnollinen kasvatus opetti myös kaikenlaisten ihmisten arvostamiseen. Eri tavalla uskovia tai ajattelevia ei saa väheksyä, Leppänen sanoo. 

Intti on erilaisten ajattelutapojen treffit

Leppäsillä on kolme lasta. Nuorin on yläkoulussa, keskimmäinen lukiossa ja vanhin aloitti varusmiespalveluksensa heinäkuussa.

– Onhan se aika hurjaa, kun nuori lähtee maailmaan, jossa ei voi vierailla. Emme näe olosuhteita, joissa he ovat, emmekä päässeet valaan.

Hän on kuitenkin aistinut, että poika viihtyy palveluksessa ja yhteishenki on ollut hyvä.
Asepalvelukseen saapuvat ihmiset edustavat melko suurta osaa ikäluokastaan.

– Siinä oppii ymmärtämään suomalaista yhteiskuntaa aika paljon paremmin, kun tajuaa, kuinka paljon erilaista ajattelua on olemassa. Se on koko yhteiskunnan yhtenäisyyden kannalta tosi iso juttu.

Leppänen kannustaa varushenkilöitä tarttumaan tilaisuuteen tutustua eri tavalla ajatteleviin.

– Elämässä ei välttämättä enää koskaan tule tilannetta, jossa jakaa tuvan todella erilaisista taustoista tulevien ihmisten kanssa. On mielettömän iso taito, jos kykenee samaistumaan ja ymmärtämään heitä.