Mannerheimin hautajaiset hiljensivät tasavallan
Yksi aikakausi Suomen historiaa päättyi 70 vuotta sitten, kun Suomen marsalkka Mannerheim laskettiin haudan lepoon yli sadan tuhannen kansalaisen saattamana.
Tammikuun 28. päivänä vuonna 1951 Suomeen kiiri Sveitsistä suru-uutinen: Suomen marsalkka, vapaaherra Carl Gustaf Emil Mannerheim oli nukkunut pois 83-vuotiaana. Mannerheim kuoli Sveitsin aikaa 27.1. klo 23.30 Lausannessa, jossa hän oli ollut hoidettavana vakavan vatsahaavakohtauksen vuoksi. Tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi julisti surusanoman kansalle todeten Suomen menettäneen yhden historiamme suurimmista miehistä ja loistavimmista hahmoista.
Mannerheimin arkku saapui Suomeen Malmin lentokentälle Lausannesta Geneven ja Malmön kautta Ilmavoimien hävittäjien saattamana 2.2. Arkku asetettiin nähtäville Helsingin Suurkirkkoon (nyk. Tuomiokirkko), jossa kymmenet tuhannet suomalaiset kävivät kunnioittamassa edesmenneen ylipäällikön muistoa.
Mannerheimin arkku lennettiin Suomeen Finnairin edeltäjän, Aeron, lentokoneella. Lentokentällä arkku otettiin vastaan seremoniallisesti. (Kuva: Helsingin kaupunginmuseo)
Varsinaiset hautajaiset järjestettiin kaksi päivää myöhemmin, tasan 70 vuotta sitten, Tuomiokirkossa sotilaallisin kunnianosoituksin. Hautajaistilaisuus oli sotilaalliseen tapaan koruton mutta arvokas. Mannerheimin siunauksen toimitti piispa Max von Bonsdorff, ja muistosanat lausui eduskunnan puhemies Karl-August Fagerholm, joka korosti puheessaan Mannerheimin elämäntyötä ja merkitystä suomalaisille.
– Suomen kansa on nyt lausumassa jäähyväisiä suurimpiin kuuluvalle pojalleen. Olemme kätkemässä isänmaan multiin vuosien uuvuttaman, kunniasta ja maineen loistosta syrjään vetäytyneen suuren sotilaan, valtiomiehen ja kansalaisen, hän aloitti muistopuheensa.
Osana sotilaallisin kunnianosoituksin järjestettäviä hautajaisia Mannerheimin arkkua vartioi kenraalien kunniavartio, ja lippuun verhotun arkun päälle oli asetettu Mannerheimin lakki, miekka ja ainoaa laatuaan oleva marsalkan sauva. Omasta toiveestaan Mannerheim lähti viimeiselle matkalleen marsalkan univormussaan. Hautajaissaatossa arkun edellä kulkivat hänen kunniamerkkinsä, joita oli kertynyt eniten Suomen historiassa.
Mannerheimin saattoi kirkkoon yhdeksän kenraalia, joista kolme oli Mannerheimin-ristin ritareita. (Kuva: Sotamuseo)
Suomen marsalkkaa oli saattamassa hautaan kenties suurin osa suomalaisista joko radiolähettimiensä kautta tai Helsingin kaduilla. Helsingissä hautajaissaatto oli lähes neljä kilometriä pitkä ja koostui 100 000–150 000 kansalaisesta ja taivaalla Mannerheimia kunnioittaneista jo jatkosodassakin palvelleista Messerschmitt Bf 109 -hävittäjistä. Jo ennen varsinaisia hautajaisia ympäri Suomea oli järjestetty erinäisiä muistotilaisuuksia marsalkan muistolle.
Tuomiokirkosta Mannerheim lähti viimeiselle matkalleen kohti Hietaniemen hautausmaata kenraalit rinnallaan hevosten kuljettamana ja kunniakomppanian sekä kunniaeskadroonan saattelemana. Varsinaista hautaanlaskua pääsi seuraamaan noin 30 000 surijaa. Hietaniemessä Mannerheimin laskivat maan huomaan kahdeksan Mannerheim-ristin ritaria, arvoiltaan kenraalista sotamieheen, mikä heijasti ritariksi nimittämisen periaatetta olla katsomatta sotilasarvoa.
Hietaniemessä Mannerheim haudattiin sankarihautojen yhteyteen niiden miesten rinnalle, jotka olivat seuranneet häntä Suomen kohtalonhetkinä. Mannerheimin hauta on edelleen merkittävä symboli, jolle muun muassa lasketaan seppeleet valtiovierailuilla ja itsenäisyyspäivänä.
Hautajaissaatto lähti matkaan Tuomiokirkolta. Arkun edellä kulkivat Mannerheimin lukuisat kunniamerkit. (Kuva: Sotamuseo)
Poliittisesti latautuneet hautajaiset
Hautajaisten kuvaillaan nostaneen suomalaisten isänmaallisia tuntoja ja muodostuneen jopa hiljaiseksi isänmaalliseksi mielenilmaisuksi, kun suomalaiset kokoontuivat hiljentymään raskaiden sotamuistojen äärelle.
Surujuhla nosti myös jonkinasteisen poliittisen myrskyn, sillä hallitus päätyi nimenomaisesti linjaamaan, ettei se osallistu hautajaisiin. Mitä ilmeisimmin taustalla oli pelko ulkopoliittisista seuraamuksista, sillä sotatoimia johtaneen entisen ylipäällikön ja valkoisen kenraalin kunnioittamisen pelättiin ärsyttävän Neuvostoliittoa, jonka reaktiota hallitus pelkäsi. Eduskuntapuolueista kansandemokraatit vaativat pienimuotoisia hautajaisia ilman julkisuutta ja hallitusta boikotoimaan hautajaisia.
– Hautajaiset ärsyttivät äärivasemmistoa, joka ei salannut katkeruuttaan vainajaa eikä ”taantumuspiirien järjestämää provokatoorista ulkopoliittista mielenosoitusta” kohtaan. Hautajaiset leimattiin neuvostovastaiseksi eleeksi, mikä propaganda sai vastakaikua myös Moskovassa, Juhani Suomi kuvailee Urho Kekkosen elämää käsittelevässä historiikissaan.
Kansandemokraatit boikotoivatkin niin Mannerheimin hautajaisia kuin eduskunnassa järjestettyä muistotilaisuuttakin. Lopulta hallituksesta hautajaisiin uskaltautui osallistumaan ainoastaan kaksi ministeriä: pääministeri Urho Kekkonen ja ulkoministeri Åke Gartz. Valtion puolesta muistopuheen piti puhemies Fagerholm. Tasavallan presidentti Paasikivi jätti Mannerheimille seppeleen lausuen: "Isänmaalle unohtumattomia palveluksia suorittaneen suuren sotilaan ja valtiomiehen muistoa syvästi kunnioittaen – Tasavallan presidentti.” Paasikivi oli ennen hautajaisia tilittänyt päiväkirjassaan Mannerheimista katkeraan sävyyn, mutta totesi lopuksi kuoleman nostattaman isänmaallisuuden olevan tervetullutta.
– On hyvä, että tämä on muodostunut suureksi kansalliseksi asiaksi. Se herättää kansaa ja nostaa isänmaallista mieltä ja isänmaallista henkeä. Sitä me tarvitsemme, Paasikivi kirjoitti.
Pelättyä reaktiota Neuvostoliitosta ei kuitenkaan kuulunut missään vaiheessa.
Hietaniemen hautausmaa oli ääriään myöten täynnä, kun ihmiset pyrkivät seuraamaan Mannerheimin hautaanlaskua. (Kuva: Sotamuseo)
Suurin suomalainen
Mannerheimin ura suomalaisena valtiomiehenä alkoi hänen ottaessaan vastaan vasta perustetun valkoisen armeijan komentajuuden vuonna 1918, vain muutama kuukausi sen jälkeen kun hän oli siirtynyt reserviin Venäjän armeijasta aikomuksenaan siirtyä viettämään rauhallisia eläkepäiviä.
Sisällissodan jälkeen Mannerheim toimi hetken valtionhoitajana vakiinnuttaen tuoreen tasavallan asemaa, mutta koko 1920-luvun hän toimi ilman valtiollisia tehtäviä, sillä liberaalit suhtautuivat Mannerheimiin epäilevästi. Kenraali Mannerheim nautti kuitenkin suurta arvostusta, ja hänen sanoillaan oli merkittävää painoarvoa. Paluun tasavallan johtotehtäviin hän teki vuonna 1931 ottaessaan vastaan puolustusneuvoston johtajuuden. Sisällissodan 15-vuotispäivänä vuonna 1933 ratsuväen kenraali Mannerheimille myönnettiin marsalkan arvonimi. Talvisodan kynnyksellä vuonna 1939 tasavallan presidentti Kyösti Kallio nimitti hänet Puolustusvoimain ylipäälliköksi.
Neuvostoliiton vaatimuksesta sodan uuvuttama Mannerheim suostui ottamaan vastaan tasavallan presidentin tehtävät jatkosodan päätyttyä. Mannerheimin uskottiin olevan ainoa henkilö, jonka auktoriteetti riittäisi saamaan suomalaiset ja Puolustusvoimat kunnioittamaan tuoretta rauhaa, ja pitämään tilanteen maassa vakaana.
Mannerheim erosi presidentin tehtävistä lopulta vuonna 1946, jonka jälkeen hän eli sivussa politiikasta ulkomailla. Suomessa hän vietti viimeisinä vuosinaan hyvin vähän aikaa.
Mannerheimin merkitys itsenäisen Suomen historiassa on kiistatta merkittävä. Hänet valittiinkin Yleisradion äänestyksessä vuonna 2004 historian suurimmaksi suomalaiseksi ja hänen muistolleen on pystytetty lukuisia patsaita sekä nimikoitu katuja.
– Kallisarvoinen on perintönsä, jonka hän jättää vaalittavaksemme. Tämä perintö on isänmaan vapaus ja itsenäisyys – hänen oman elämänsä johtotähdet, totesi puhemies Fagerholm puheensa lopussa.
