Maija Lindroos lähetettiin kolmevuotiaana vieraaseen maahan: "Kun äiti tuli sodan jälkeen juna-asemalle vastaan, kävelin hänestä ohi"

Suomalaiset lähettivät talvi- ja jatkosodassa noin 80 000 lasta ulkomaille. Lastensiirtojen jättämästä traumasta alettiin puhua vasta viisikymmentä vuotta myöhemmin.

Mirjam-niminen lotta kävelee ruudun poikki käsipuolessaan pienikokoinen, tummaan mekkoon puettu tyttö, ja toisella puolellaan hieman pidempi lakkipäinen poika. Lapset tulevat autolla Kvillängsvägen ykköseen, alla lukee.

Tyttölapsi on nyt 81-vuotias Maija Lindroos, jonka saapumisen ruotsalaiseen sijaiskotiinsa David Olsson ikuisti kaitafilmille jatkosodan loppuvaiheessa.

– Isäni oli sotilaspappi, ja hän oli seurakuntatyön kautta löytänyt Göteborgista perheen, joka oli valmis ottamaan vastaan minut ja veljeni, Lindroos kertoo.

Lindroosin vanhemmat harkitsivat lasten Ruotsiin lähettämistä pitkään. Lapset lähtivät vasta jatkosodan loppuvaiheessa, heinäkuussa 1944.

– Äidillä oli todettu sydänvika ja isä oli huolissaan, miten sotilaspapin käy, jos maa miehitetään. Kun isä löysi yhteysperheen, äiti antoi periksi, Lindroos sanoo.

David ja Eivor Olsson avasivat kotinsa kolme- ja kuusivuotiaille sisaruksille, jotka eivät puhuneet sanaakaan ruotsia.

– Alku oli hirveän vaikea meille lapsille. Kyllä he parhaansa kuitenkin tekivät – sanakirjan kanssa yrittivät ymmärtää, mitä me halusimme, Lindroos kertaa.

Suomalaiset vanhemmat kirjoittivat lapsille kirjeitä, ja Lindroosin isä soitti Ruotsiin Pekka-veljen syntymäpäivänä.

Lindroosin ja tämän veljen sotalapsiaika jäi verrattain hyvin lyhyeksi. Pekka palasi Suomeen marraskuussa 1944 ja Maija neljä kuukautta myöhemmin maaliskuussa 1945.

– Paluuni oli aika dramaattinen äidilleni. Äiti tuli asemalle vastaan, kun juna toi sotalapsia Turusta. Minä kävelin hänestä ohi, ja hän luuli, etten tunnistanut häntä. Kyllä tunnistin, mutta ujostelin pitkän eron jälkeen, Lindroos sanoo.

Maija Lindroos eläköityneen opaskoiransa Meten (vas.) ja nykyisen opaskoiransa Enjan kanssa. Kuva: Sonja Lindroos

Vaikenemisen ajasta sotalapsiyhdistysten aikaan

Lindroos kävi koulua ensin Suomessa, ja valmistui sittemmin kauppatieteiden maisteriksi ruotsalaisesta kauppakorkeakoulusta. Hän työskenteli kymmenen vuotta liike-elämässä ja toiset kymmenen opetustehtävissä yliopistolla.

Nelikymppisenä Lindroosilla diagnosoitiin vaikea, etenevä silmänpohjarappeuma. Sotalapsen nimilappuun tehty merkintä, mörkerblind – hämäräsokea, osoittautui enteeksi jostakin vakavammasta.

– Sen jälkeen ajauduin järjestöelämään, Lindroos kertoo.

Sotien aikaiset lastensiirrot olivat pitkään poliittisesti herkkä aihe. Sotalasten perheet eivät juurikaan puhuneet kokemuksistaan ennen 90-lukua, jolloin Neuvostoliiton hajoamisen myötä suomettuminen alkoi murtua. 

Sotalapset alkoivat perustaa omia yhdistyksiään ja tutkia juuriaan. Toiminta levisi Ruotsista Suomeen.

– Nämä ovat olleet tavallaan terapiayhdistyksiä, joissa jäsenet ovat voineet kertoa kokemuksistaan, Helsingin seudun sotalapset ry:n puheenjohtajana vuosina 2015–2020 toiminut Lindroos kuvaa.

Vaikka suurimmalla osalla lapsista oli Ruotsissa hyvät olot, traumaattisia kertomuksia on paljon.

– Kauheata oli esimerkiksi se, kun perheestä lähetettiin useampia lapsia, ja sanottiin vanhimmalle, että pidä huolta nyt tästä pikkusiskosta tai -veljestä. Ruotsissa perheet ottivat yleensä vain yhden lapsen, ja onneton vanhin lapsi joutui katsomaan, kun pikkusisaruksia sitten vietiin. Ei hän mahtanut sille mitään, vaikka hän oli luvannut äidille, että kyllä hän huolehtii, Lindroos kertoo.

Erityisen vaikea vaihe monelle sotalapselle oli paluu Suomeen. Haasteita tuottivat niin kielimuuri kuin omasta perheestä vieraantuminen ja sodasta kärsineessä maassa vellova köyhyys.

– Eräs tuttava oli rikkaassa apteekkariperheessä Etelä-Ruotsissa. Lapseton vanhempi pariskunta tarjosi hänelle oman huoneen, jossa oli soittokello sisäkön kutsumista varten. Kun hän palasi Suomeen, hänen äitinsä asui kolmen lapsen kanssa pienessä asunnossa Helsingissä, eikä ollut mitään soittokelloa. Hän tottui kuitenkin nopeasti, Lindroos naurahtaa.

Suomalaisille tarkkaa, ruotsalaisille puuhastelua

Väestöpolitiikan dosentti, Siirtolaisuusinstituutin entinen johtaja Ismo Söderling sanoo, että lastensiirrot olivat Suomen osalta tarkkaan valvottu ja systemaattinen prosessi.

– Lastensiirtokomitea koordinoi ja ohjasi toimintaa. Komiteaan kuului poliitikkoja ja kolmannen sektorin edustajia, esimerkiksi Suomen punaisella ristillä (SPR) oli vahva asema, Söderling kertoo.

Lapsia siirrettiin yhteensä noin 80 000, joista 20 000 jo talvisodan aikana. Valtaosa vietiin Ruotsiin, mutta joitakin lapsia päätyi myös Tanskaan, Norjaan ja Sveitsiin.

Ruotsissa lapsia otti vastaan lottien tuella Hjälpkommittén för Finlands barn -niminen järjestö. Söderlingin mukaan ruotsalaisjärjestön toiminnan luonne poikkesi Lastensiirtokomitean perusteellisuudesta.

– Aktiiviset ruotsalaisrouvat kokivat ehkä huonoa omatuntoa talvisodasta, jossa Ruotsi ei juurikaan auttanut. Se oli enemmän sellaista puuhastelua ja hyväntekeväisyyttä, Söderling kuvaa.

Suurella osalla lapsista ei ollut ennakkoon järjestettyä sijoitusperhettä, kuten Lindroosilla ja tämän veljellä. Perheet valikoivat sijaislapsensa suurissa kuljetuksissa saapuneiden sotalasten joukosta.

– Lapsista käytiin ikään kuin kauppaa: tytöt sijoittuivat hyvin, mutta pojat jäivät vaikeampaan asemaan. Jotkut lapset jäivät ilman perhepaikkaa, joten heidät sijoitettiin lastenkoteihin tai muihin laitoksiin, Söderling kertoo.

Ulkomaille lähetettiin ensisijaisesti sotaorpoja, yksinäisten naisten lapsia ja siirtolaislapsia. Kuvituskuva. Kuva: Puolustusvoimien kuva- ja mediapankki

Katoava luonnonvara

Lastensiirtokomitean kortisto löytyy kansallisarkistosta. Moni sotalapsi on vanhoilla päivillään hyödyntänyt arkistoja juuriensa selvittämisessä.

Ismo Söderlingin mukaan sotalapsiyhdistysten toiminta on ollut tärkeää vaikeiden muistojen purkamisessa. Paikallisyhdistyksiä perustettiin kymmenittäin sekä Suomessa että Ruotsissa, jonne osa lapsista jäi.

Sotalasten ikääntyminen on vähentänyt sotalapsiyhdistysten toimintaa jo pitkään, ja koronaviruspandemia lamautti yhdistykset kahdessa vuodessa lopullisesti.

Yhdistysrekisterissä on jäljellä enää Lappeenrannan seudun sotalapset ry, joka sekin lopetti tosiasiassa jo vuonna 2014.

Kvillängsvägen ykkösen läheltä löytyy nykyisin koko joukko autokauppoja sekä No fear tattoo -niminen tatuointiliike. David ja Eivor Olsson nukkuivat pois vuosikymmeniä sitten, mutta Maija Lindroos pitää yhä yhteyttä Olssonien pojan 93-vuotiaaseen leskeen.

– Kyllähän sinne joukkoon mahtui perheitä, jotka eivät oikeasti jaksaneet huolehtia niistä lapsista. Valtaosalla oli kuitenkin hyvät olot ja perheet Ruotsissa, Lindroos toteaa.