M05-maastopuku laittaa alokkaat samalle lähtöviivalle

Rinkiin istuminen alokaskauden ensimmäisenä päivänä tuntuu oudolta ja jännittävältä. M05-maastotakit painavat harteilla, ja katselemme toisiamme ensimmäistä kertaa täysin samanlaisissa varusteissa. 

Kaikki on uutta. Tunnelma on odottava, ja ilmassa väreilee uteliaisuutta.

Edessä on kouluista ja leireiltä tuttu tutustumiskierros. Osa varusmiehistä on jo ehtinyt jutella keskenään, mutta tämä on ensimmäinen hetki, kun koko tupa on koossa. 

Huomaan, että ihmiset ympärilläni ovat jännittyneitä – minä mukaan lukien. Kierros alkaa oven vierestä ja lähtee kiertämään myötäpäivään. Minun vuoroni on keskipaikkeilla.

Yllätyn, kun tupalainen aloittaa puheensa englanniksi. Hän kertoo asuneensa suurimman osan elämästään Saudi-Arabiassa ja tulleensa nyt 25-vuotiaana suorittamaan asepalvelusta Suomeen.

Toinen tupakaverini kertoo olevansa romani, kolmas intialaistaustainen ja neljäs puoliksi brasilialainen.

Muut tupakaverit ovat kantasuomalaisia, mutta hekin tulevat hyvin erilaisista taustoista. Osa heistä on motivoituneita ja haluavat johtajakoulutukseen. Toiset taas tähtäävät pikaisesti takaisin siviilielämään.

Omalla vuorollani pääsen kertomaan hieman itsestäni. Huomaan, että jännitys alkaa hälvetä ja keskustelu alkaa vapautua.

Kahdentoista varusmiehen ryhmään on sattunut poikkeuksellisen monitaustainen porukka. Silloin en vielä ymmärtänyt, miten onnekas olin saadessani näin mahtavat tupakaverit.

Alokaskauden päättymisestä on kohta kuukausi, ja nyt voin muistella hetkiä vanhan tupani kanssa lämmöllä. Ryhmän yhteen hitsautuminen alkoi tuosta esittelykierroksesta. 

Ensimmäiset viikot ovat tunnetusti intin henkisesti haastavimmat. Aivot kuormittuvat, kun ympäristö, arkirytmi ja siviilissä opitut käytännöt muuttuvat radikaalisti.

Jo kolmannen viikon jälkeen yhteishenki porukassa oli loistava. Totuimme yhdessä intin rutiineihin nopeasti, ja päivät alkoivat kulua vilisten. Näköjään ystävystyminen on mahdollista vain muutamassa viikossa.

Hyvällä huumorilla jopa raskaimmista kokemuksista tuli ikimuistoisia. Tunnelma oli huikea, kun kolmen päivän taisteluharjoitus hyytävässä pakkastuulessa oli vihdoin ohi – tai kun ensimmäiset lomat koittivat kahden viikon jälkeen. 

Näissä hetkissä taustoilla ei ollut enää merkitystä. Olimme vain samaan tupaan sattunut joukko alokkaita, jotka yrittivät selvitä ensimmäisistä viikoista yhdessä.

Jätin alokaskauden yksikön taakseni haikein mielin – en yksikön nimen, vaan sen ihmisten takia. Tiesin kuitenkin, että tulen olemaan tekemisissä ensimmäisen tupani kanssa koko loppupalveluksen, vaikka tiet erosivat.

Ryhmäni alikersantti muistutti jo ensimmäisinä päivinä siitä, kuinka tärkeää on ottaa toiset huomioon kasarmielämässä.

Sotilaskoulutuksen lisäksi se on ehkä tärkein ensimmäisiltä viikoilta tullut oppi, jolla pääsee pitkälle myös siviilissä. Alokkaat tulevat armeijaan hyvin erilaisista taustoista ja lähtökohdista, mutta M05 laittaa kaikki samalle viivalle.

Tupani ulkomaalaistaustaiset varusmiehet kertoivat jälkikäteen, että heitä jännitti, millaista kohtelua he tulisivat intissä saamaan. Alokaskauden kokemus yllätti heidät kuitenkin positiivisesti.

Armeijassa ei lopulta ole väliä, millaiset taustasi ovat. Samassa tuvassa kaikki ovat samalla viivalla – ja kantavat sinivalkoista lippua hihassaan antaumuksella.