Lupaan lopettaa nuuskaamisen, kun varuskunnan portit sulkeutuvat takanani

"Irti nuuskasta", lukee varuskunnan terveysaseman, veksin, odotustilan seinää koristavissa julisteissa. Istun vastapäätä odottamassa pääsyä terveystarkastukseen, katsellen julisteiden kuvituksia tylsistyneenä, lukien tekstejä. On toinen palveluspäivä. Läpi puolen tunnin odotusajan, valistusmateriaalia kummastellessani, ylähuulessani pullottaa 16 mg/g jööbeli. 

Heitän pussin pois vastaanotolle kutsuttaessa. Tovin kuluttua järjestymme veksin ulkopuolelle palataksemme yksikköön. Muodossa nostan nyrkin ilmaan ja esitän ryhmänjohtajalle kysymyksen: "Herra alikersantti, alokas Heikkilä, voinko virittää?" Tavoille on opittu. Lupa myönnetään, ja uusi pussi lentää yläpeltiin.

Ienten kautta nautittavien savuttomien nikotiinituotteiden käyttö on intissä naurettavan helppoa ja laajasti sallittua. Käyttö on varusmiesten keskuudessa yleistä. Tuotteesta puhutaan avoimesti, makuja vertaillaan, ja kaverille lainataan. Joskus jopa pohditaan, pitäisikö kalliista tavasta hankkiutua eroon.

Mutta mikäli me ikinä jätämme kiekkojen tyhjentämisen taaksemme, se tuskin tapahtuu varusmiespalveluksen aikana. Täällä on liian kiva käyttää, jos aika käy muuten pitkäksi, eikä muuta dopamiinin lähdettä pysty hyödyntämään huomaamattomasti päiväohjelman lomassa.

Nikotiinipussi kuuluu mullistavien ruotsalaisten innovaatioiden pitkälle listalle. Vaikka se aikanaan esiteltiin riippuvuuden lievittäjänä, nikotiinipussista tuli välittömästi porttituote, joka rakentaa kokeilijan nikotiinitoleranssia, ja muodostuu keskeiseksi osaksi käyttäjän arkirutiinia. Aamulla herätään kuivin, himokkain suin käyttämään ensimmäinen annos. Illalla nostatetaan sykettä vielä vähän ennen nukkumaanmenoa.

Kehon myrkyttäminen ei voi jatkua. Hirvittää katsoa vanhoja konkareita, joiden ikenet ovat vetäytyneet juuriinsa saakka. Eikä kyse ole vain tosimiesnuuskan vetäjistä. Nikotiinipusseilla saa yhtä hyvin tuhottua suunterveyden – tai pahempaa.

Pikkuhiljaa tapa on alkanut puistattaa minua. Ilmapiirissä on tapahtunut muutos. Ympärillä on järkeviä ihmisiä, jotka suhtautuvat kriittisesti nikotiinituotteiden käyttöön. Päivittäinen kehotus lopettaa, käyttäjän tavalle nauraminen ja rumien mielikuvien maalaaminen alkaa tehota, toisin kuin siviilissä aikanaan.

Kun palveluksessa on tottunut olemaan samojen naamojen kanssa viikkokaupalla kuukausien ajan, ei voi niin vain vaientaa heidän ääniään taustameluksi. Tai voi tietenkin yrittää. Ruotuväen varusmiesporukassa kuuluin yllättäen vähemmistöön nikotiinituotteiden hallussapitäjänä.

Nikotiinipussit eivät tehneet joukosta tiiviimpää tai auttaneet rikkomaan jäätä, toisin kuin aikaisemman kokemukseni perusteella luulin. Pussien imeskelyä pidettiin huomionarvoisena outoutena, ei arkisena pikkupaheena. Se alkoi hitaasti vaikuttaa, pitkään vastustelin positiivista ulkoista painetta. 

Kun oli kulunut tarpeeksi kauan, aloin kiinnittää huomiota kadulle heitettyihin tyhjiin kiekkoihin, kasarmin vessan kattoon liimautuneeseen pussiin, ja siihen kitkerään makuun, joka iskee kielelle, kun pussi alkaa "vuotaa".

Kuten Anthony Burgessin Kellopeliappelsiinin päähenkilöön, myös minuun oli päivittäisellä, väkisellä toistolla iskostettu puistattavia mielikuvia nikotiinipusseista. Intensiivistä aivopesua, joka vei varuskuntasairaalan julisteen sanoman henkilökohtaiselle tasolle.

Vielä armeijan harmaisiin sonnustautuneena, olen päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa. Kyyneleet voin kuivata seteleihin, jotka säästän, kun ne eivät menekään nikotiinipusseihin.

Voin kiittää tästä palvelustovereitani, joiden periksiantamattomuus teki minuun vaikutuksen. Tulin inttiin pahan tavan jo oppineena, ja lähden täältä määrätietoisesti lopettamisen aloittaneena.