Eksyneet seikkailevat Kainuussa

Stadionin maalisuora kuhisee jännittyneitä lähtijöitä.

– Saatte kääntää kartat. Onnea matkaan! toivottaa tapahtumapäällikkö Jukka Liuha Kainuun Liikunnasta. 

Lost ja Extremely Lost -sarjojen kilpailijat vilkaisevat prologin karttoja ensi kerran. Kaikki tutkivat muovilla päällystettyjä ohuita paperisuikaleita uimapatja toisessa kädessä ja odottavat, kuka uskaltaa ensimmäisenä tehdä ratkaisun. Puolen minuutin raastavan hiljaisuuden jälkeen yksi rohkea joukkue uskaltautuu liikkeelle. Heidän perässään Kajaanin keskustaan ampaisee lähes sata muuta joukkuetta.

Prologissa liikutaan jalan, mutta vauhti on siitä huolimatta päätä huimaavaa. Tästä kertoo se, että kilpailijat etenevät ennemmin repeilevänä letkana kuin tiiviinä ryhmänä. Vaikka prologi kestää noin tunnin, eli vain noin pari prosenttia Lost in Kainuun kokonaiskestosta, tuntuu siltä, että kaikilla on hirveä hoppu.

Tilaa ei annettu muille ollenkaan. Yritimme taisteluparini kanssa noviiseina miettiä, miten asettautua uimapatjan päälle, kun Kajaaninjoen ylitys oli edessä ensi kerran. Sen sijaan, että olisimme saaneet verrattaen kapealla vesille laskeutumispaikalla miettiä rauhassa, ohitsemme pyyhälsi kyynärpäät ulkona noin tusinan verran hurjapäitä. Kastuimme mutta pysyimme lauttojemme kyydissä. Vaikka matkaa onkin edessä vielä parikymmentä tuntia, tiedämme, ettei mikään eteen tuleva ole mahdotonta selättää.
 
Seikkailukilpailu Lost in Kainuun 10-vuotisjuhlakilpailu järjestettiin Kajaanissa 11.-12.9. Kilpailussa osallistujat suunnistivat Kajaanin upeassa lähimaastossa erilaisia kulkuvälineitä kuten pyörää, venettä tai uimapatjaa käyttäen. Seikkailijoiden oli mahdollista osallistua joukkueen halun ja kuntotason mukaan neljään eri sarjaan. Sarjat Extremely Lost ja Lost alkoivat jo perjantaina 11. päivä klo 10 ja kestivät yön yli lauantaihin saakka. Almost ja Casually lost olivat yhden päivän kilpailuja lauantaina.

Matkaa kilpailijoille kertyi sarjasta riippuen 40-260 kilometriä. Ajallisesti seikkailun kesto vaihteli neljän ja 40 tunnin välillä. Lähtöviivalle saatiin kaikki sarjat mukaan lukien 174 joukkuetta, jotka koostuivat 2-5 henkilöstä. Lost-sarjan sisällä kilpailtiin myös opiskelijoiden ja varusmiesten Suomen mestaruuksista. Ruotuväki-lehden joukkue osallistuikin tapahtuman Lost-sarjaan.

Liike lähtee suunnittelusta

Kajaani sijaitsee melko kaukana Suomen suurista asutuskeskuksista, joten kilpailun järjestäjät tarjoavat majoitusta myös lähtöä edeltäväksi yöksi. On mahdollista majoittua mökeissä, omissa teltoissa tai sitten Puolustusvoimien hehkeissä puolijoukkueteltoissa. Koronarajoitusten vuoksi pj-teltoissa ei majoitu kuin yksi joukkue telttaa kohden, joten omaa tilaa kylmässä ja kaminattomassa teltassa on runsaasti.

Vaikka maastoon kirmataan vasta perjantaiaamuna, kilpailu alkaa tosiasiassa jo torstai-iltana. Joukkueille jaetaan reittikirjat ja -kartat heti heidän saavuttuaan kilpailun pyhättöön, Vimpelinvaaran urheilustadionille. Reitin suunnittelu osoittautuu haastavaksi. Vaikeat maasto-olosuhteet ja jatkuvasti mukana kulkeva pyörä huomioiden on laskelmoitava, milloin kannattaa mennä isoa tietä ja milloin oikaista lyhintä reittiä.

Seikkailukilpailijat pitävät hyvänä ohjenuorana seuraavaa: "Hyväkuntoisella tiellä etenee viisi kertaa nopeammin kuin polulla ja kymmenen kertaa nopeammin kuin pyörä kannossa." Reittikarttaan merkatut quest-rastit ovat toinen mielenkiintoinen aspekti reitin suunnittelussa. Tällaisella rastilla joukkue ei ainoastaan leimaa korttiaan, vaan sen on myös suoritettava jokin aktiviteetti. Niitä löytyy vaijeriliu'usta ja polkujuoksusta aina uimapatjailuun ja tulentekoon.

Kyky suunnistaa on seikkailukilpailussa välttämätön, kun rasteja on kymmeniä.

200 kilometrin mittainen suoritus vaatii rautaista kuntoa. Lähdin taisteluparini kanssa muiden mukaan mutta huomasin nopeasti, että pitkän linjan kestävyysurheilijat jaksavat pyörittää ketjujaan ja liikuttaa jalkojaan loputtomiin saakka. Huippu-urheilijoiden ja tavallisten tallaajien väliin mahtuu koko kööri. Täten parin ensimmäisen rastin jälkeen peesailu loppuu ja suunnistus alkaa. On samanaikaisesti pyöräiltävä niin kovaa kuin vain suinkin pystyy ja suunnistettava millintarkasti, jotta energiaa ei mene hukkaan.

Alkupään rasteista neljäs rasti koituu monelle kohtalokkaaksi. Rastille täytyy ensin kulkea edelliseltä pisteeltä lähes kymmenen kilometriä maantietä, jonka jälkeen joukkueen tulee löytää keskellä metsää sijaitsevalle suolle. Luonnossa kaikki alkaa näyttää samalta, ja kivun keskellä toivoo vaan, että olisi oikealla tiellä. Itsensä huijaaminen kostautuu nopeasti virheiden muodossa. Kyseiselle rastille menee ainoastaan yksi polku, jonne päästäkseen pitäisi kiertää vielä useita lisäkilometrejä. Ohjenuoran mukaan on nopeampaa yrittää mennä parisataa metriä tiheän ja poluttoman suo-metsä-yhdistelmän läpi.

Pieni virhe oikaisussa johtaa eksymiseen ja epätoivoon. Pahat ajatukset kiirivät mieleen, kun maamerkkejä tai muita kilpailijoita ei näy missään. Adrenaliini ryöppyää - metsästä on pakko päästä pois. Tällöin tietoisuus oman kehon jaksamisesta vääristyy, mikä johtaa helposti Lost in Kainuun tapaisissa erittäin pitkäkestoisissa suorituksissa esimerkiksi kramppeihin tai pyörtymiseen. Äärimmäisen uuvuttavan taistelun jälkeen seikkailijat yksi toisensa perään löytävät rastin ja pääsevät jatkamaan matkaansa. Jo tässä vaiheessa jalkojen mielestä voisi mainiosti lopettaa.

Pitkän seikkailukilpailun järjestäminen vaatii ennakointia 

Extremely Lost sarjan pituus unelmareittejä käyttäen on 252 kilometriä ja liki 70 rastia. Pelkästään sellaisen radan huolelliseen suunnitteluun eivät yhden miehen rahkeet ja aika riitä. Kun otetaan vielä huomioon majoitukseen ja ravintoon liittyvät seikat, avustajia tarvitaan runsaasti. Lost in Kainuu 2020:n suunnittelu aloitettiinkin jo hyvissä ajoin. 

– Meillä on tällainen noin kolmen vuoden aikaikkuna, mitä pelaamme tapahtuman osalta. Tänä vuonna korona vaikutti suurelta osin siihen, että emme tienneet, pääsemmekö ollenkaan kisaamaan, joten jouduimme olemaan valmiustilassa aina kisapäivään saakka, tapahtumapäällikkö Jukka Liuha avaa. 

Kilpailusta vastaavat Liuhan ohella muu Kainuun Liikunnan henkilökunta sekä Kajaanin ammattikorkeakoulun opiskelijat. Suunnittelun ydinjoukkoon kuuluvat matkailu- ja aktviiviturismialan opiskelijat, joille Lost in Kainuu on joka vuosi tärkeä osa kurssisuorituksia. Lisäksi muut saman vuosikurssin opiskelijat vastaavat eri osa-aluiesta, kuten majoituksesta, kisakansliasta ja rastipisteiden suunnittelusta.

Yksi matkailualan opiskelijoista, Pirjo Ollikainen odottaa hymyillen kilpailijoita urheilukeskuksen maalisuoran ravintopisteellä. Energia- ja voimatasot hyppivät Duracell-pupun tapaan, ja muonituspisteellä käykin kilpailun aikana paljon väkeä hakemassa pientä buustia omaan suoritukseensa. 

– Koko ajan olemme yrittäneet pitää osallistujille tarjolla rusinoita, suolakurkkuja, urheilujuomaa, mehua, patukoita ja energiapakkauksia, Ollikainen listaa. 

Vaikka kuntotekijät ratkaisevat paljon, ravinnon merkitystä ei tule aliarvioida. Kisaturisteina minulla ja taisteluparillani ei ole kuin patukoita ja geeliä. Vesipullolekaan ei meinaa täyteen ahdetusta repusta löytyä tilaa. Onneksi ravintoa on saatavilla järjestäjien puolesta, ja Ollikaisesta tuleekin tuttu näky kilpailun edetessä. Pöydän tarjonta on laaja, kun suolan, sokerin ja nesteen tarpeet on kaikki otettu huomioon. Ollikaisen mukaan valikoimaa voisi kuitenkin vielä parantaa. 

– Moni on tällaisena sateisena päivänä kaivannut kuumaa juotavaa. Siihen voisi olla jokin lihaliemi tai sipulikeitto oiva ratkaisu.

Kipu on vain kehosta poistuvaa heikkoutta

On rankkaa. Nälättää. Janottaa. Ensimmäisestä askeleesta ja polkaisusta asti matka on tuskien taival. Tuntien kulkua ei huomaa, kun seuraava rastilippu siintää jo silmissä. Alun töppäilyn jälkeen otamme karttaa kiinni sarvista. Lennämme radalla ja kuromme iltapäivällä eroa kiinni. Pahat ajatukset eivät kummittele, ja kilpailu tuntuu ensi kerran etenevän omalla painollaan. Ketjun pyörittäminen tuntuu mukavalta, ja rastit ovat kuin magneetteja, jotka vetävät meitä puoleensa. Ruotuväen tuhkimotarina ottaa kovan kolauksen, kun pimeys laskeutuu Kainuun ylle, ja reitiksi valikoituu väärä polku.

Yhtäkkiä kaikki positiivisuus ja hyvä meno on tiessään. Pälyilemme keskellä metsää ympärillemme. Missään ei näy ketään. Edes pienintä valon kajetta ei omien otsalamppujemme lisäksi ole havaittavissa. Epätoivo ensimmäisen päivän maalin saavuttamisesta ottaa vallan. Pahaan oloon tottuu matkan aikana, mutta pimeys on todellinen negatiivisuuden katalyytti. Pienikin tietämättömyys suunnasta kolahtaa kovempaa kuin aiemmin. Sisäisen kellonsa mukaisesti keho haluaa lepäämään hämärän tultua. Millään ei jaksaisi jatkaa.

Juhlavuoden erikoisuus, uimapatja, toimii kätevänä lauttana, mutta sen kantaminen on haastavaa.

Lost in Kainuun pimeä aika mittaa varsinkin koko yön läpi seikkalevien Extremely Lost -sarjalaisten henkistä kanttia. 

– Tärkeintä on, ettei hosu. Suunnistusvirheitä tulee kaikille. Niistä on vain päästävä joukkueena mahdollisimman nopeasti yli, kyseisessä sarjassa kuudenneksi sijoittuneen Korpimiesten Mikko Kohonen korostaa yöosuudessa. 

Muutaman ärräpään ja kyyneleen jälkeen myös Ruotuväki-lehti selättää virheensä ja kiitää Vimpelinvaaran stadionille ennen maalin sulkeutumista. Kun Lost viettää teltoissaan pakollista yötaukoaan, Extremely Lost puurtaa eteenpäin. Extremely Lostilla on ainoastaan yksi pakollinen 30 minuutin lepohetki koko seikkailun aikana, joka sijoittuu keskelle yötä. 

– Meille oli varattuna ja ruoka, joten meidän joukkueemme söi. Lisäksi tehtiin tarvittavaa varustehuoltoa, Korpimiesten Jani Kervinen kertoo joukkueensa lepohetkestä. 

Vaikka Lost-sarjan joukkueilla on näennäisesti taukoa kilpailusta, todellisuudessa palautuminen ja hyvin nukutut tunnit ovat osa suoritusta ja tuovat lisäpotkua seuraavaan päivään. Herääminen ennen auringonnousua kylmässä teltassa lienee seikkailun henkisesti kovin paikka – kaikkialle sattuu, mutta on jatkettava. Moni Extremely-sarjalainen onkin sitä mieltä, että Lost on joissain määrin jopa vaativampi, kun kone on saatava uudestaan käyntiin. Aamuhämärässä, vielä rähmät silmissään Lostin joukkueet kömpivät ulos teltoistaan edessään toiset 12 tuntia seikkailua.

Härö varustus joutaa takaisin korjaamaan

Useasti mainitut fyysinen kunto ja ravinto muodostavat yhdessä varusteiden kanssa seikkailu-urheilun pyhän kolminaisuuden. Puolustusvoimien pyörällä tappiota muiden tuhansien eurojen erialiseille maastopyörille tuli tunteja. 

– Hyvä maastopyörä on välttämätön tällaisissa kilpailuissa. Muuten varustuksen pitää olla mahdollisimman kevyt, sääolot huomioiva ja sellainen, millä itse tykkää kilpailla, Korpimiehet summaavat.

Kilpailukykyisen pyörän lisävarusteisiin kuuluu suunnistusta helpottava karttateline.

Kokeneemmilla seikkailijoilla ei ole nesteytyksen kanssa ongelmia, sillä heidän vakiovarustukseensa kuuluu juomarakko. Lisäksi esimerkiksi pyöräilyyn, melontaan ja suunnistukseen saatetaan jokaiseen hankkia kengät erikseen. Jälkikäteen ajateltuna hartiat, jalat ja istumalihakset ovat Puolustusvoimien pyörän sijasta jonkun tyyriimmän kannalla.

Kiukun ja inhottavan olon ohella tapahtuma on sydämellinen. Toisena kilpailupäivänä Kajaanin lähimaastot täyttyvät kahden aiemman ohella Almost ja Casually Lostin seikkailijoista. Reitti on paljon edellistä päivää kevyempi. Vaikka tapahtuma on formaatiltaan kilpailu, se ei alun jälkeen näy huonossa hengessä. Päinvastoin muita kannustetaan ja autetaan. Eräällä rastilla teemme kolmen muun ryhmän kanssa yhteistyötä erään listan muistamisessa. Aikaa säästyy puolisen tuntia. Maalialueella musiikki pauhaa ja työntekijät kannustavat uupuneita urhoja. Maaliin saavutaan kiertämällä juoksurata.

Loppusuoralla oma ja joukkueen nimi kuulutetaan. Stadionilla kaikki kipu kehosta katoaa. Loppu häämöttää oikeasti, ja juoksu tuntuu taas kevyeltä. Yksi toisensa perään joukkueet jäseneineen saapuvat tunteikkaina maaliin. Maaliviivan ylittäminen tuntuu uskomattomalta. Endorfiini virtaa kehon joka kolkkaan. Hymy nousee korviin. Vaikka olisi ollut matkassa neljä tai sitten 40 tuntia, kukaan ei voi ottaa pois täysin ansaittua iloa. Vain harva tavoittelee oikeasti kilpailun voittoa, ja myös heillä on sama päämäärä kuin kaikilla muilla osallistujiakin: itsensä ylittäminen. Lost in Kainuussa ei kilpailla ketään muuta kuin itseään vastaan. Jokainen maaliin päässyt on voittaja. 

Hyvä lukija, voit vain kuvitella, miltä tuntuu seuraavana aamuna.