Laitostuminen uhkaa palveluksessa – miksi en vastustele?

Varusmiespalvelus on lähes välttämättä suuri muutos ihmisen elämässä. Elintavat voivat muuttua radikaalisti, kun sukeltaa pää edellä suorittamaan palvelusta. Niin minulle kävi.

Herääminen aikaistui neljällä tunnilla ja nukkumaanmenoaika noin kahdella. Liikunnan määrä kasvoi roimasti ja ruoka-ajat vakiintuivat.

Tämän kaiken tiesin tulevan. Kuitenkin intti on ollut monella tavalla paljon enemmän.

Luulen, että palvelusta on mahdotonta suorittaa siten, ettei jossain määrin omaksu varuskuntakulttuuria, sen tapoja sekä sen arvoja. Mitä kauemmin intissä on, sitä syvemmälle ne porautuvat luonteeseen.

Huomaan esimerkiksi ajoittain seisovani suurin piirtein asennossa jopa siviilissä. Joudun myös taistelemaan lihasmuistiani vastaan ollakseni ulkotervehtimättä eli lipattamatta, kun moikkaan tuttua kadulla.

Alitajuisiin taipumuksiin on sinänsä vaikea kenenkään meistä vaikuttaa, kun varusmies viettää vähintään viisi päivää viikossa ympäristössä, jossa tietynlaista toimintaa odotetaan ja myös vaaditaan.

Toisaalta lomilla kotona pystyy nauttimaan vapaudesta. Herroittelu ja sanojen tarkka harkinta jää tietysti kasarmille ja univajeeseen pääsee ehkä jopa puuttumaan, jos ei sitä aktiivisesti pahenna rellestäen kaupungilla.

Kurkkusalaatit päätyvät oman huoneen lattialle epämääräiseen myttyyn. Siitä ne eivät luista mihinkään ennen sunnuntaita.

Yksi poikkeus tähän on tutut ja kuluneet maihinnousukengät, joiden olen huomannut istuvan mukavasti jalkaan muuallakin kuin varuskunta-alueella. Tämä kuvastaa, että intistä jää aina jotain käteen.

Ehkä harhautan itseäni väittäessäni, että toisin kuin muista palvelusvaatteista, 'maihareista' on hankala tunnistaa ketään varusmieheksi. Kadulla kulkeminen lyhyin hiuksin ja maihareissa melkein viittaisi enemmän punkkariin tai toisenlaiseen kapinalliseen.

Jotkut kenties haluavat viitata siviilissä pukeutumisellaan siihen, että he ovat varusmiehiä. Minä en juurikaan. Pelkään, että ihmisenä tulisin nopeasti tuomituksi noloksi sotahulluksi, mikäli vaikuttaisi siltä, että varusmiehyys määrittelisi persoonani ja lopulta identiteettini. 

Mittava osa nykyistä itseymmärrystäni se kuitenkin on. Kun sotilaan roolin kerran sain, miksi olla omaksumatta sitä?

Puhuessani kavereideni kanssa käytän jatkuvasti inttislangia ja melkein tuntuukin, että palvelus on ainoa asia, mistä sitä oikeastaan tulee puhuttua. Toki ikäluokkamme on juuri asepalvelusiässä, joten aihe puhuttaa nyt enemmän kuin koskaan.

Se vahvistaa tunnetta siitä, että intti ympäröi minua, vaikka missä menisin lomilla. Palvelus vaikuttaa kaikkeen tekemiseen oli se sitten harrastus, työ, koulutus ja jopa ostopäätökset kuluttajana.

Nämä yhdeksän kuukautta ottavat itselleen merkittävän ajanjakson nuoruudestani. En kuitenkaan vaihtaisi sitä oikeastaan mihinkään.

Olen laitostumassa. Siltä se itselleni ainakin vaikuttaa.

Nyt vain pohdin millaiseksi suhteeni varusmiespalvelukseen tulevaisuudessa muuttuu. 
Palvelukseni puoliväli tulikin juuri ylitettyä – tuleeko reserviin siirtyminen olemaan suurempi koettelemus identiteetilleni kuin kapisimmatkin päiväni palveluksessa?