Lähdön hetki lähenee
Palvelus on tarjonnut kirjoittajalle monta opettavaista aamua.
Pedatessani viime viikonloppuna kotonani vuodetta löysin kaapista samat lakanat, joissa nukuin viimeisen yön ennen lähtöä Panssariprikaatiin. Nyt näyttää siltä, että ympyrä on sulkeutumassa vuoden jälkeen. Mutta onko noihin lakanoihin sukeltava reserviläinen enää sama ihminen, joka niistä miltei vuosi sitten lähti siviilinä opettavaiseen seikkailuun?
Palveluksen aloittaminen oli jännittävää. Sitä edeltävänä yönä ei juuri nukuttu, sillä kolmen millin pituiset hiukset tuntuivat oudoilta tyynyä vasten, ja edellisen päivän aamuun jatkunut juhlinta oli sekoittanut unirytmin. Aamu kuitenkin koitti ja Lempäälän pojat lähtivät kohti Parolannummea.
Legendaarinen ensimmäinen herätys armeijan punkassa jäi mieleeni yhtenä palveluksen helpoimmista. Arki lähti rullaamaan yllättävän sutjakkaasti ja tunsin olevani hyvissä käsissä, kun omat varusmiesjohtajani osoittivat taitonsa ja kantoivat vastuunsa heti alusta alkaen.
Kiitos hyväksi muodustuneesta palvelusasenteesta kuuluukin hyville esimerkeille, jotka koulivat alokkaasta varusmiehen 2. Panssarihuoltokomppaniassa.
Vuodenkierron kokeminen univormussa on ollut arvokas kokemus. Harvoin ihmiselämässä tulee vastaan vuotta, jolloin kasvaa ja kehittyy niin, että huomaa muutoksen itsekin.
Suomen 100-vuotisjuhlavuonna on ollut kiehtovaa katsoa kotimaan menneisyyteen samalla, kun on edennyt palveluksessa moneen muottiin ja tehtävään.
Inttiä on helpottanut, ettei taisteluvarustuksen lisäksi ole tarvinnut kantaa palveluksessa liioin huolia kotoa. Kotiväen, isovanhempien ja sukulaisten kannustava asenne sekä ystävien tuki ovat antaneet minulle energiaa ylittää omat rajani ja kantaa toverien kanssa vastuuta omasta tehtävästä.
Peruskoulutuskausi hujahti äkkiä. Olen edelleenkin hyvin vaikuttunut siitä kannustavasta asenteesta, joka kouluttajillani oli työhönsä. Palvelus ei ollutkaan suunnittelematonta räiskintää ja kurmuutusta, vaan koulu siinä missä muukin. Koko varusmiespalvelusaikanani olenkin saanut luottaa ympäröivien ihmisten osaamiseen ja vastuullisuuteen, joten olen saanut tilaa oppia ja omaksua uutta vailla epäonnistumisen pelkoa.
Palveluksen edetessä talvi vaihtui kevääksi ja p-kausi aliupseerikurssiksi – lumien alkaessa sulaa myös olosuhteet muuttuivat "aamuisemmiksi". Kamalimmat (mutta samalla ikimuistoisimmat) inttimuistoni sijoittuvatkin aukin ensimmäiselle leirille. Menomatkalla bussin radiosta kaikui Kaija Koon Nää yöt ei anna armoo ja harjoituksen edetessä laulun soi päässä monta kertaa öiden ollessa pitkiä ja pirullisia. Kovat yöpakkaset ja päivän plussakelit vuorottelivat yhdessä odottelun ja raivokkaan tetsaamisen kanssa, eikä kastumiselta ja palelulta voinut välttyä. Noissa olosuhteissa itsensä pystyi kuitenkin yhä uudelleen ja uudelleen ylittämään ja yhdessä tehdessä ryhmäkiinteyskin tiivistyi.
Tärkeä virstanpylväs palveluksessa oli yleneminen varusmiesjohtajaksi, jota seurasi komennus Ruotuväen riveihin. Joukkuetason tuntemus laajentui kattamaan koko organisaatiota ja varusmiestoimittajana olen saanut mahdollisuuden tutustua työhönsä mielettömällä antaumuksella suhtautuviin ihmisiin. Puoli vuotta olen voinut kirjoittaa ja kehittyä kirjoittajana. Olen saanut arvokkaita neuvoja ja tärkeitä ystäviä. Palvelus on kokemus, josta ammentaa oppia vielä kauan. Suljen oven ja lähden kohti uutta ja tuntematonta.
Kiittäen ja luottaen
alikersantti Väisänen
