Kyllä kaikki kääntyy vielä parhain päin

Tänään jäljellä: 26 aamua. Nostan kukonlaulun korventaman katseeni lavuaarista ylös ja peilistä minua tuijottaa takaisin jokin etäisesti sotilasta muistuttava hahmo. Harventuva aamukampa piirtää vienon hymynkareen huulilleni, mutta silti takaraivossani piilee huoli.

Mitä jos tämä ei olekaan tässä? Mitä jos kamman viimeinen piikki ei merkitsekään sotilaallisen elämäni loppua?

Kokoomuksen europarlamentaarikko Pekka Toveri totesi kesällä Suomen olevan sodassa. Hieman myöhemmin eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho (ps) esitti huolensa siitä, että kolmas maailmansota on jo alkanut.

Vaikka edelliset esimerkit ovatkin rankimmasta päästä, ei sitä käy kiistäminen, että sota näkyy ja kuuluu elämässämme enemmän kuin miesmuistiin. Itse asiassa tätäkin kolumnia kirjoittaessani Hesarin etusivulla komeilevat niin Ranskan pääministeri kuin komissaari Henna Virkkunenkin (kok) ja toteavat tilanteen olevan vaarallisin sitten toisen maailmansodan.

Valtionjohto rauhoittelee meitä: Suomi on varautunut pahimpaan. Varmasti onkin. Mutta on myönnettävä, että sotaa on vaikeaa olla ajattelematta, kun uutissivut ovat veren tahrimat.

Venäjä murhaa, ryövää ja raiskaa Ukrainassa, Hamas on lahdannut viattomia siviilejä Israelissa, joka puolestaan on kostotoimillaan aiheuttanut Gazassa sellaisen humanitäärisen katastrofin, että sitä leimataan jo kansanmurhaksi. Lista jatkuu. Ja jatkuu. Ja jatkuu.

Sota on pelottava ajatus – se on ihmismielen ahneuden, kylmyyden ja pahuuden huipentuma, joka ajaa kokonaisia kansoja sanoinkuvaamattomaan kärsimykseen.

Onko todella siis mahdollista, että minut, läheiseni ja isänmaani vedetään tahtomattamme mukaan tuhon kierteeseen, vai onko maanpuolustusta ja varautumista korostava retoriikka sittenkin mennyt yli ja muuttunut yltiömilitaristiseksi?

Vastaus on lopulta hyvin yksinkertainen. En tiedä. Kukapa sitä voisikaan tietää?

Mutustaessani meetwurstileipää muonituskeskuksessa mieleeni muistuvat kuitenkin edesmenneen presidentin Mauno Koiviston klassiset, kauniit sanat: "Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin."

Vaikka varautuminen on hyve ja valppaus valttia, on tärkeää, ettei salli itsensä unohtua vellomaan kaikkeen siihen, mikä voikaan mennä pieleen. Muutoin ei elämässä muuta teekään.

Pahin saattaa tapahtua – tai sitten ei. Se ei ole minun käsissäni. Siksipä paras, mitä voin tehdä, on varmistaa olevani valmis kohtaamaan mitä ikinä maailma eteeni antaakaan ja jatkaa omaa polkuani niin pitkälle kuin vain suinkin voin.

Luotan siis, että murheistani huolimatta todellakin sonnustautudun innokkaana punaiseen haalariini syksyllä ja nauran, iloitsen ja rakastan – valaani lainatakseni – niin kauan kuin minussa voimia on.