Kuono maassa

Viiden hengen ryhmä on kokoontunut metsäautotien kääntöpaikalle Hollolassa. Koira
haukkuu autossa. On huhtikuun puoliväli, aurinko paistaa ja kevään ensimmäiset
maastojälkitreenit ovat käynnistyneet. Kirsi Liikanen Suomen palveluskoiraliitosta kertoo,
että tänään jäljestävä ryhmä koostuu pääasiassa pelastuskoirista, joita koulutetaan etsimään
kadonneita ihmisiä maastosta.

– Ryhmässä on eritasoisia koiria, on aloittelevia nuoria koiria ja on yksi valmis hälytyskoira,
hän sanoo.

Liikanen on harrastanut palvelus- ja pelastuskoiratoimintaa lähes 20 vuotta. Kipinä
harrastukseen lähti pelastuskoirien rauniotreeneistä, josta kiinnostus laajeni
henkilöhakukoulutukseen ja sieltä jäljestykseen.

– Pelastuskoiratoiminassa on erilaisia kokonaisuuksia, jotka koiran pitää hallita. Jälki on yksi
niistä perustaidoista.

Kirsi Liikasella on kolme koiraa, joista yksi on hälytysvalmis. Liikanen jäljestää koiriensa kanssa osana pelastuskoiratoimintaa. Kuva: Oskari Aumo

Tänään jäljestävä ryhmä kuuluu Vapaaehtoiseen pelastuspalveluun, Vapepaan. Se
tarkoittaa, että koiran koulutuksen lisäksi myös koiran ohjaajan on koulutettava itseään.
Liikanen kertoo, että ainakin suunnistusta ja ensiapua on harjoiteltava.

– Hälytyksiä tulee vaihtelevasti vuosittain. On vuosia, kun tulee vain muutamia hälytyksiä ja
joinain vuosina tulee taas useampia, Liikanen sanoo.

Hälytykset ovat pääsääntöisesti kadonneen henkilön etsintöjä ja painottuvat erityisesti
loppukesään, jolloin marjastajia on paljon liikkeellä. Liikasen mukaan marjastajien lisäksi
dementoituneet vanhukset ovat merkittävä tehtäviä aiheuttava ihmisryhmä.

Palkitsevia jälkiesineitä

Liikasen oma hälytysvalmis koira ei ole tänään mukana. Hän on ottanut nuoremman
koiransa, hollanninpaimenkoira Hilden harjoittelemaan jälkeä.

Hilde hyppää ulos autosta ja saa valjaat ylleen. Pian Liikanen vie Hilden metsän reunaan,
johon hän on hetkeä aiemmin käynyt tekemässä hajujäljen koiralle.

– Jälki! Liikanen käskee ja pian koira jo nuuskuttaa innokkaasti maata.

Ei aikaakaan, kun Hilde pysähtyy ja jää tuijottamaan maahan. Koira on löytänyt jälkiesineen,
joka on tällä kertaa pieni kenkä. Kehujen ja rapsutusten jälkeen Hilde jatkaa jälkeä
eteenpäin. Matkan varrelta löytyy vielä muutama jälkiesine, ennen kuin lopusta paljastuu
oikea aarre: tennispallo.

Kirsi Liikanen kouluttaa koiraansa Hildeä pelastuskoiraksi. Kuva: Oskari Aumo

Liikanen kertoo, että viimeinen esine on aina palkinto koiralle. Jälkiesineillä simuloidaan
esimerkiksi eksyneen ihmisen matkalle tiputtamia tavaroita.

Jokainen koirakko jäljestää harjoituksissa vuorollaan ja jokaiselle on tehty oma jälki. Koiran
ja ohjaajan takana kulkee niin sanottu kartturi, joka antaa välillä ohjeita koiran ohjaajalle ja
tarkkailee reittiä puhelimensa kartalta.

Liikasen mieleenpainuvimmat kokemukset pelastuskoiratoiminnasta liittyvät etsintöihin, jotka
ovat jääneet mieleen niin hyvässä kuin opettavaisessakin mielessä. Hän kertoo, että
raskainta hälytystehtävillä on luottaa koiraan ja todeta etsittävä alue tyhjäksi.

Harjoittelun voi aloittaa jo pentuna

Ahkeralla koulutuksella hyvän jälkikoiran voi kouluttaa parissa vuodessa, mutta
pelastuskoiratoiminnassa koulutus on monimutkaisempaa. Pelastuskoiran on hallittava jäljen
lisäksi esimerkiksi ilmavainu ja tottelevaisuusosio.

– Pienellä pennulla on jo se hajuaisti. Kun pennun vie maastoon, siitä näkee, että se alkaa
haistelemaan, että kuka tästä on mennyt. Sitä voi vahvistaa niin, että koira ymmärtää
seurata jälkeä ja että se vie johonkin lopputulokseen, Liikanen havainnollistaa.

Anna Kosken koira Keke etsii innokkaasti jälkiesineitä maastosta. Esineen löytäminen on aina palkitsevaa. Kuva: Oskari Aumo

Liikasen mukaan pelastuskoiraharrastajat ovat tiivis yhteisö, mutta muuten jälkiharrastajat
treenaavat usein itsekseen. Hän kertoo jäljestyksen olevan siinä mielessä helppo laji, että
sitä voi harrastaa jokamiehenoikeudella itsenäisesti. Koira on aina kytkettynä, eikä maastoon
jätetä mitään treenien jälkeen.

Jäljestys on myös melko turvallinen laji. Liikasen mukaan suurimmat riskit liittyvät
maa-ampiaisiin ja kyykäärmeisiin.

– Kyyt ovat erityisen kiukkuisia tähän aikaan vuodesta. Vaikka tykkäänkin kaikista eläimistä,
en halua kohdata niitä koiran kanssa.

Koiraan luottaminen on parasta

On ryhmän valmiin pelastuskoiran, berninpaimenkoira Tisun vuoro suorittaa oma osansa
harjoituksesta. Tisun ohjaaja Taija Koskenkorva on päättänyt harjoitella tänään koiransa
kanssa autolta lähtevää jälkeä. Se jäljittelee tilannetta, jossa kadonneen henkilön auto on
löytynyt, mutta henkilö itse on edelleen kadoksissa.

Ennen harjoitusta ryhmän jäsen Anna Koski on ajanut auton vähän matkan päähän,
kävellyt hetken auton vieressä ja lähtenyt siitä metsään tekemään jälkeä. Näin Tisu voi
seurata itselleen vieraampaa hajujälkeä.

Tisu haistelee maata tottuneen näköisesti. Koira seuraa täsmällisesti jälkeä, löytää
jälkiesineitä matkan varrelta ja saa lopuksi vuolaat kehut ja rapsutukset kaikilta.

Taija Koskenkorva palkitsee koiransa Tisun hyvästä suorituksesta. Palkinnon odottaminen on osa koulutusta ja opettaa koiralle rauhoittumista. Kuva: Oskari Aumo

Kirsi Liikanen kertoo, että jäljestyksessä parasta on koiran hajuaistiin ja osaamiseen
luottaminen, mistä hän ei aluksi pitänyt yhtään. Hän harjoitteli ennen jäljestystä
henkilöhakua, jossa ohjaaja pystyy kontrolloimaan sitä, mihin suuntaan koira menee.
Jäljestyksessä koiran nenään luottaminen on suuremmassa roolissa.

– Jäljestyksessä minun pitää koko ajan luottaa koiraan ja antaa sille tilaa. En minä
todellakaan tiedä, mistä se hajujälki menee. Se, että koira tietää paremmin kuin minä on ollut
vaikea hyväksyä. Se on kuitenkin loppupeleissä parasta, Liikanen hymyilee.

Tisu-koira odottaa rauhassa omaa jäljestysvuoroaan. Kuva: Oskari Aumo