Kukkulan kuningas palvelee Haminassa

Ulkomaiden asevoimien edustajien tutustuessa Suomen maanpuolustukseen suurta ihailua herättää kansalaisten korkea maanpuolustustahto. Erityisesti se, että esimerkiksi NHL-tähdet ja kuuluisat muusikot käyvät varusmiespalveluksen siinä missä muutkin. Juho Knuuttila on Suomen kovimpia alpinisteja. Hän astui palvelukseen tammikuussa.

Kun ikätoverit astuivat varusmiespalvelukseen 19-vuotiaina, Juho Knuuttila oli valloittamassa vuorenhuippuja Alpeilla. Knuuttila on harrastanut alpinismia, eli vuorikiipeilyä, lähes lapsesta asti, mutta viime vuosina harrastuksesta on tullut ammatti.

Kiireestä ja menestyksestä huolimatta Reserviupseerikoulun jääkärikomppaniassa palveleva Knuuttila aloitti kuitenkin palveluksensa tammikuussa 22-vuotiaana.
– Tämä on kuitenkin velvollisuus, ei tästä kuulu livistää. Ajattelin että nyt on viimeisiä hetkiä käydä varusmiespalvelus, ura kehittyy kuitenkin aika kovaa vauhtia. Jos en nyt olisi lähtenyt, ajan löytäminen olisi varmasti käynyt vielä vaikeammaksi, Knuuttila perustelee.
Ammattimainen vuorikiipeilijä on Suomessa harvinaisuus. Knuuttila elättää itsensä kiipeilyaiheisilla blogeilla sekä markkinointiyhteistyöllä alan yritysten kanssa. Kiipeilyreissuille löytyy yleensä sponsori eli yritys, joka mahdollistaa Knuuttilan kiipeilemisen taloudellisesti.

Korkein vuori minkä Knuuttila on valloittanut, on 7134 metriä korkea Lenin Peak Tadžikistanin ja Kirgisian rajalla Keski-Aasiassa. Yli 7000 metriä korkean vuoren kiipeäminen ei käy tuosta vain.
– Seiskatonnisen kiipeäminen voi viedä monta viikkoa reitistä, keleistä ja muista olosuhteista riippuen. Näin korkeilla vuorilla pitää ikään kuin totuttaa elimistöään korkeuteen eli edetään pykälä kerrallaan ylöspäin, jonka jälkeen palataan takaisin alaspäin odottamaan, Knuuttila valistaa.
Vuorikiipeilyssä joudutaan joskus odottamaan pitkiäkin aikoja esimerkiksi sään paranemista. Odottelu voi alkaa kyllästyttää, internetissä surffailu on käytännössä mahdotonta katveisella vuorella. Knuuttilalla on kuitenkin pidemmillä reissuilla satelliittipuhelin mukana hätätapauksia ja säätietoja varten.

– Mukaan pakatut kirjat on yleensä luettu jo ensimmäisen viikon aikana. Musiikkia voi onneksi kuunnella aurinkopaneelien tuottamalla energialla, Knuuttila kertoo.
Matkaan pitää ottaa paljon tavaraa, joten Knuuttila suosii kevyitä ja helposti pakattavia varusteita.
– Majoitun yleensä yksikerrosteltassa, johon mahtuu juuri ja juuri sisään. Tämän lisäksi mukana on esimerkiksi retkikeitin, ruokaa, makuualusta, jääraudat, valjaat, hakut ja muuta kiipeilytarviketta.
– Lämpimät untuvavaatteet ovat myös elintärkeitä. Joskus olen joutunut värjöttelemään -35 °C kylmyydessä. Silloin saa liikutella sormia ja varpaita aika reippaasti, Knuuttila naureskelee.

Knuuttila tykkää kiipeillä sekä yksin, että kaverin kanssa. Viime vuonna hän vietti kaksi kuukautta Alaskassa kuukauden Argentiinassa ja kuukauden Alpeilla.
– Joka reissulla kiipeilyseurana oli eri kaveri. Kiipeilijöiden yhteisö on aika tiivis, voi olla että tapaa ranskalaisen alppikylän kuppilassa kaverin, jonka kanssa lähtee reissulle jo seuraavana päivänä.

Palveluksen jälkeen hän haluaa opiskella vuoristo-oppaaksi. Näin hän voisi elää unelmaansa ja saada siitä vielä palkkaa. Lähin alan koulu sijaitsee Ruotsissa, mutta sinne on erittäin vaikeaa päästä sisään.
– Kahden vuoden välein järjestettävälle kurssille valitaan alle kymmenen oppilasta. Kouluun päästäkseni minun pitäisi vielä harjoitella erityisesti vapaalaskua. Uskon, että pääsen kouluun sisään aikaisintaan vuonna 2022, Knuuttila suunnittelee.

Vuorikiipeily kuulostaa maallikon korvaan erittäin vaaralliselta. Knuuttilan mukaan kiipeily on kuitenkin juuri niin vaarallista, kuin siitä itse tekee. Vuorilla on tietenkin asioita mitä ei itse voi hallita, mutta omalla toiminnallaan voi sulkea pois suurimman osan riskitekijöistä. Knuuttila on itsekin kokenut vaaratilanteita, mutta huolellisuus on pitänyt hänet hengissä vaativissakin olosuhteissa.
– Viime keväänä Alaskassa melkein lähti henki. Olimme kaverin kanssa laskeutumassa vuorta alas,tarkoituksena etsiä jäätä, mistä voisi laskeutua vielä alaspäin. Kaveri jäi varmistamaan lumesta tehtyyn poteroon harjanteen päälle, kun laskeuduin lumiseinää pitkin. Alapuolellani oli ehkä noin tuhannen metrin pudotus, kun yhtäkkiä kuului valtava humahdus. Koko laatta lähti liikkeelle, ja jäin ikään kuin lumivyöryn alle. Köysi oli kireällä, mutta ylhäällä lumipoterossa makaava kaveri lähti nousemaan poterosta vaarallisesti.
– Onneksi vyöry loppui juuri ennen kuin kaveri olisi lentänyt pois poterosta, milloin olisimme molemmat kuolleet. Siinä ei olisi ehtinyt tehdä mitään, ei edes katkaista köyttä. Se oli liian lähellä, Knuuttila sanoo vakavasti.
Läheltä piti -tilanteen jälkeen Knuuttila kuitenkin jatkoi kiipeilyä samaan tapaan.
– Saan kiipeilystä irti niin paljon enemmän, kuin mitä siitä voi menettää. Se varmasti kuulostaa hassulta, mutta niin se vain on, Knuuttila vannoo.