Köyhiä ritareita
Kirjoittaja tienaa kohtuuttoman vähän.
Pojista ei nykypäivän intissä onneksi kasvateta perinteisen mallin miehenkorstoja, mutta itsenäisyyttä ja vastuuta palvelusaika varmasti opettaa. Kuitenkin monet nuoret soturimme ovat ottaneet otteen tästä prosessista jo ennen armeijan harmaisiin hyppäämistä. Alkuun diili voi kuulostaa ihan hyvältä: valtio maksaa vuokran ja vielä sähkötkin! Nopeasti kuitenkin valkenee toisenlainen totuus.
Muistelen itsenikin muutaman ohikiitävän hetken ennen velvollisuuteni suorittamista ajatelleen, että eihän intissä pitäisi kulua rahaa mihinkään. Tavallaan olin oikeassa: palvelukseni alussa jätin sotilaskodin munkit väliin, ja herkut eivät vieneet rinkasta tilaa. Palveluksessa puolustushallinto onneksi piti huolen omistaan eikä nälkää nähty kuin silloin, kun joku osasi keksiä koulutuksellisen perusteen harjoitella tyhjällä vatsalla. Jo ensimmäisillä viikonloppuvapailla moni itsenäistynyt alokas kuitenkin herää jo siihen, että itse asiassa viiden euron päiväpalkalla ei juuri tasapainoisen ravinnon lisäksi muuta kotipuolessa kustanneta – saati mitä tahansa muuta, mitä lomillaan haluaa puuhailla.
Viimeistään koronajärjestelyt osoittivat, ettei varusmiehillä ainakaan ylimäärin rahaa ole. Päivärahan kylkiäisinä arkipäiviltä maksettu ruokaraha lämmittää mielen lisäksi hieman kotia. Erityistä syytä juhlaan ei silti ole, koska näillä tuloilla taistelijamme pitävät itsensä ehkä hengissä ja voimissa yhden tai kahden viikon lomajakson, mutta ei ole tarkoituksenmukaista viettää koko vapautusta muusta palveluksesta seinää tuijottaen; kaikkeen muuhun taas tarvitsee rahaa. Ja vaikka soturi yrittäisikin elää pelkällä makaronilla ja jättää kahvittelut ja huvittelut vähemmälle, tarvitsee joka huusholli kotivakuutuksen, minkä lisäksi puhelinliittymät ja laajakaistat eivät hirvittävän harvinaisia nekään ole. Näitä varten ei valtio ole kukkaronsa nyörejä löysännyt. Jopa Kansaneläkelaitos on fiksuna ehdottanut, että kotivakuutuksen voisi lisätä sotilasavustuslakiin – harvemmin vuokrasopimusta ilmankaan syntyy.
Kokonaisuuden kruunaa lakiin kirjattu simppeli laskukaava sotilasavustuksen asumisavustukselle: kaikki nettopalkkatulo vähennetään täysimääräisenä. Käytännössä varusmiehet ovat siis ainoa porukka, joka ei etuuksien näkökulmasta saa tehdä minuuttiakaan töitä ilman vaikutusta saamaansa avustukseen. Onkin aika absurdia ajatella, että jopa työttömyysturvasta voi nauttia vielä pieneen tulojen suojarajaan asti, mutta itsenäisesti asuva varusmies ei saa lyhyen lomansa aikana tienata penniäkään ilman, että häntä kuuluu lain nojalla rokottaa. Lainsäätäjältä on ehkä unohtunut, että ei noheva varusmies jää peukaloitaan pyörittelemään. Sen sijaan hän tekee lisätienestinsä pimeästi, ja harmaa talous edistyy.
Miksi meidät varusmiehet on sitten jätetty väliinputoajiksi? Tavallaan ymmärrän. Onhan se vaikeaa jakaa lisää hyvinvointia niille, joille valtio kustantaa jo elämisen – arkipäivinä. Eihän taistelija saa ainoastaan ruokaa, sänkyä ja vaatteita vaan myös katon päänsä päälle ja fiksua tekemistä päiviksi. Jopa kunnosta pidetään huolta yhteisellä liikunnalla ja terveydenhuolto pelaa. Tarvitseeko nuori ihminen oikeastaan mitään muuta?
Tuskinpa tarvitsee, koska yhä edelleen yhteiskunnassa on niitä valitettavia soraääniä, joiden mukaan varusmiehet ovat ilmaista työvoimaa esimerkiksi marjoja ”hätätapauksessa” poimimaan. Samaan aikaan kun Puolustusvoimissa tarjotaan laadukas koulutus, josta kaiken irti saadakseen soturilla pitää olla lähtökohtaisesti siviilielämän asiat ruodussa, muu yhteiskunta ihmettelee, mihin varusmiehet tarvitsivat muka vielä enemmän. Tunkkaisista asenteista kumpuaakin tasaisin väliajoin julkiseen keskusteluun nerokas ratkaisu ties mihin ongelmaan: varusmiehet.
Mitään maanpuolustuksellista etua köyhissä varusmiehissä ei ainakaan ole. Sinänsä kaunis ajatus, että varusmiespalvelusta suorittava olisi ritari, joka ratkaisee tilanteen kuin tilanteen. Itse kuitenkin mieluummin keskityn varusmieskoulutukseen – mieluiten ilman pelkoa toimeentulon riittämättömyydestä.
