"Kyllä meillä Säkylässä"

Puolustusvoimien yhteiset menettelytavat mahdollistavat isojen joukkojen kouluttamisen samaan tehokkaaseen muottiin. Kun joukkueenjohtaja käskee järjestyä kolmiriviin, jokainen taistelija tietää, mitä se tarkoittaa, ja toimii. Tuon yhtenäisyyden vaatiminen on samaan aikaan suuri kompastuskivi.

Yhteisten kokemusten jakaminen intin jälkeen reservissä onnistuu lähes jokaisen varusmiespalveluksen suorittaneen kanssa. Jo näissä leppoisissa oluttuopin äärellä käydyissä keskusteluissa huomataan yhtenäisyyden ongelmat, sillä ennen pitkää kuullaan vähintään seuraavat: "ai teillä ei jäpitetty kantapäät yhdessä?", tai "kyllä meillä ainakin asetarkastuksessa ilmoitettiin ensin aseen numero ja sitten vasta nimi".

Nuo eroavaisuudet kuulostavat melko mitättömältä, mutta näitä pieniä eroja on myös niissä olennaisimmissa sisällöissä, kuten taistelijan etenemistavoissa tai aseenkäsittelyssä. Minäkin olen 278 päivää kestäneen varusmiesurani aikana oppinut neljä eri tapaa suorittaa häiriönpoisto. Eroavaisuuksia esiintyy jopa yhden komppanian sisällä kouluttajien eroavina tulkintoina, mutta pahimmillaan ne ovat joukko-osastojen eroavaisuuksia, joita komennukselle lähtevät varusmiehet joutuvat sietämään.

Mikäli koulutettavassa joukossa on useampia tulkintoja esimerkiksi häiriönpoiston suorittamisesta, on kouluttajan ratkaisu lähes poikkeuksetta sama: yhtenäistetään koulutus nyt niin, että jatkossa kaikki tekevät sen samalla tavalla. Ongelma onkin se, että varusmies törmää tällaiseen koulutuksen yhtenäistämiseen saman asian saralla monta kertaa. Aikaa kulutetaan turhaan jonkin suorituksen uudelleen opetteluun. Pahimmassa tapauksessa varusmiehen täytyy omaksua se aiemmin opetettu tapa uudestaan, kun palaa kommennukselta kotiyksikköönsä.

Koulutuksen erot ovat perusteltuja silloin, kun ne palvelevat koulutettavaa varusmiestä. Esimerkiksi peruskoulutuskauden jälkeen alokkaan päätettyä erikoistua tiedustelijaksi, tämän varustus muuttuu tiedusteluun sopivammaksi ja kevyemmäksi. Lääkintämies opetetaan kantamaan asetta selässään, sillä niin voi keskittyä potilaan hoitamiseen tehokkaammin. Ei ole perusteltua opettaa uutta ampuma-asentoa aliupseerioppilaalle siksi, että "tässä joukko-osastossa tämä tehdään tällä tavalla".


Tositilanteessa tärkeintä on kuitenkin se, että se häiriö saadaan aseesta poistettua ja voidaan jatkaa vaikuttamista eikä se, onko asetta käännetty 90 astetta myötä- vai vastapäivään.