Komentajakapteeni, joka kuvitteli maailman uudelleen
Sulho Sipilä oli merivoimien komentajakapteeni, talvi- ja jatkosodan veteraani sekä Suomen taidehistorian merkkihenkilö. Ateneumiin päätyneet Sipilän maalaukset rikkoivat aikansa rajoja ja toivat Euroopan tuoreimpia trendejä itseään etsivään Suomeen.
Vuosi on 1937 ja mahtava kolmimastoinen Suomen Joutsen -laiva odottaa Helsingin Katajanokalla lähtöä Etelä-Afrikan Kapkaupunkiin. Miehistö on kerääntynyt kannelle tehtävänjakoa varten, kun laituria pitkin laivaan raahautuu komentajakapteeni Sulho Sipilä. Kainalot turvollaan maalausvälineitä, kädet täynnä kapsäkkejä sekä miekka vasemmassa kädessä, Sipilä on ottanut mukaansa kaiken tarpeellisen.
Tällä tavalla laivan miehistöön kuulunut Torsti Kiviranta tapasi Sipilän. Kiviranta on kertonut muistoistaan Erkki Koposen vuonna 1986 ilmestyneessä kirjassa "Taide enemmän kuin elämä".
Melkein koko elämänsä merivoimissa palvellut Sipilä tunnettiin aikanaan erikoisesta asenteestaan armeijan tiukan koneiston sisällä. Boheemi taiteilija oli oma itsensä niin siviilivaatteissa kotonaan Punavuoressa, kuin upseerin univormussa laivalla. Sipilä oli oma itsensä myös ilman minkäänlaisia vaatteita.
– Hänen maalausasunsa Suomen Joutsenen kannella oli ainoastaan virkalakki, muuten hän oli täysin alasti. Ilma oli kohtalaisen kuuma ja hän oli ihan hikinen. Kun miehistö kävi asioillaan laivan peräosassa, lähti kiertämään huhu, että nyt se mies on lopullisesti seonnut, koska kulkee ilkialastomana ja piirtelee, Kiviranta kertoo strutsinmunia maalaavasta Sipilästä.
Matkoilla miehistö ei nähnyt Sipilää paljoa kannella, hän tykkäsi taiteilla omassa hytissään. Joskus Sipilä kuitenkin tuli ulos maalaamaan miehistön elämää. Kiviranta luettelee esimerkiksi peräkannen purjekankaasta tehtyyn uima-altaaseen hyppivien poikien, ja makeaa vettä vartioivan punaparta Topin olleen Sipilälle mielekkäitä inspiraation lähteitä.
Vaikka Sipilä vietti suuren osan elämästään Puolustusvoimissa, se oli hänelle aina vain leipätyö. Palveltuaan talvi- ja jatkosodassa Turun laivastoasemalla Pansiossa ja panssarilaiva Ilmarisella, Sipilä erosi omasta pyynnöstään terveydellisistä syistä marraskuussa 1944.
Eron jälkeen Sipilä keskittyi entistä enemmän taiteeseen, joka oli hänen elämänsä ensisijainen tehtävä. Hän toimi taiteellisissa vastuutehtävissä, kuten Vapaan taidekoulun rehtorina ja Helsingin Taidehallin isännistössä.
Sulho Sipilän maalauksessa Table Mount (1983), on Etelä-Afrikan Pöytävuori, joka kiehtoi häntä maalausaiheena Suomen Joutsenen matkalla. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Karjalainen
Merellä upseeri, maalla pioneeri
Kansallisgallerian kokoelmahallintajohtaja Riitta Ojanperä, joka on toiminut myös vierailevana kuraattorina vuonna 2021 Helsingin taidemuseon Greta Hällfors-Sipilä & Sulho Sipilä -näyttelyssä, painottaa Sipilän ja hänen yhtä menestyneen taiteilijavaimon Greta Hällfors-Sipilän uranuurtavaa työtä 1900-luvun alun modernistisen avantgarden parissa.
– 1900-luvun taiteilijakäsitystä ohjaa hyvin vahvasti ajatus taiteilijan erityisen luovuuden eetoksesta tai suorastaan neroudesta. Taiteilija ikäänkuin luo maailman uudelleen, jonkin sellaisen mitä ei aikaisemmin ole ollut, Ojanperä selittää ajan uutta luovien taidesuuntausten lähtökohdista.
Sipilä toimi kuitenkin ennemmin eräänlaisena inspiroituneena modernismin maahantuojana, kuin kansainvälisenä visionäärinä.
– Suomen Taideyhdistyksen koulussa 1915-1917 heillä syntyi yhteinen symbioottinen innostus sen ajan kaikkein uusinta avantgarde kuvataidetta kohtaan, jossa puhutaan tällaisista pyrkimyksistä kohti abstraktia ja muodon hajottamista. Avantgarde näkyy hyvin selvästi heidän molempien varhaisissa teoksissa. Suomen taiteen historian mittakaavassa heillä oli erityisen intensiivinen ja jopa radikaali tapa lähteä kokeilemaan näitä taiteen uusimpia ilmaisumuotoja, Ojanperä kertoo Sipilän pariskunnan työstä.
– Helsingin Johanneksenkirkosta tehdyissä akvarelleissa Sipilä hajottaa näkymän tavalla, jota muun muassa kubistit käyttivät. Kirkkoteoksissa kuva hajotetaan osiksi ja palasiksi, jotka eivät enää noudata realistista perspektiivistä näkymää, vaan luovat omanlaisia väri- ja muotosommitteluun perustuvia näkymiä, Ojanperä jatkaa Sipilän modernismista.
Reilun kahdenkymmenen vuoden päästä Sipilän varhaisen tuotannon edustamat taidesuuntaukset julistettiin tuomittavaksi "rappiotaiteeksi" kansallissosialistisessa Saksassa. Muun muassa kansainvälisesti menestynyt Wassily Kandinsky, jonka Helsingissä järjestetty näyttely oli inspiroinut Sipilää 1910-luvulla, roikkui huonosti ripustettuna ja pilkattavana Saksassa rappiotaiteen näyttelyissä.
Sipilän 1910-luvun lopun tuotanto jäi elämään merkittävänä uraauurtavana työnä, mutta hän siirtyi siitä erilaisten suuntauksien pariin. 1930-luvulla Sipilä oli kehittynyt esittävämpään ja realistisempaan tyyliin.
– Sipilä muistetaan myös hyvin intensiivisestä läsnäolostaan 1920-1930 lukujen realistisemman maalaustaiteen ilmaisuissa. Realistisuuden sisälle hän leipoi jännitteisiä tunnelmia, maalauksissa on muutakin kuin esittävä aihe tyyliin "tässä nainen soittaa pianoa", Ojanperä kertoo.
Surullisesti Sipilän elämä päättyi hyvin lyhyeen. Joulukuussa 1949 menehtynyt taiteilija kuoli elämänsä huipulla arvokkaiden kunnianosoitusten ja vastuutehtävien kanssa. Nykyään Sipilän teoksia pidetään suuressa arvossa, ja hänet muistetaan yhtenä suomalaisen taiteen merkkihenkilönä.
