Hyppää sisältöön
Osiot
Valikko

Ruotuväki

Kolumni mallia M05

Inttikolumni sanoittaa sen, mihin koulutus pyrkii sanattomasti.

Kolumnin kirjoittaminen on taitolaji. Tyylillisesti se eroaa objektiivisuutta painottavista uutisjutuista, mutta subjektiivisuudessakin on rajansa: Kyse ei ole manifestista. Kolumnillekin on olemassa omat peruskaavansa, jotka vaihtelevat julkaisualustan ja aihepiirin mukaan. Mitä kolumnilla halutaan kertoa ja kenelle? Aikani Ruotuväen palveluksessa on tulossa täyteen ja kuuluisan reservin auringon säteet loistavat päivä päivältä kirkkaammin. Nyt on hyvä hetki ojentaa kapula seuraaville. Siis, tuleville ruotuväkeläisille nyt ja sadan vuoden päästä, sekä kaikille muille asiaan vihkiytyville, tässä kolumni, mallia M05!

Aloitetaan. Avauksista luontevin on tietysti inttimuisto. Jokin ensisilmäyksellä kielteiseltä vaikuttava tapaus palveluksen varrelta, johon useimmat voivat samaistua. Ruotuväkeläisten osalta useimmiten alokasajalta. Hyviä klassikkoesimerkkejä ovat ensimmäinen aamu, metsässä marssiminen, varusmiehen arkeen totuttautuminen, yhtenäisyys, uudet käytännöt ja -säännöt, tupakavereihin tutustuminen, vesisateessa suoritetut aseenkäsittelyn alkeet, sotilasvala ja kotiväen kaipailu. 

Alun tarkoituksena on virittää lukija omiin inttimuistoihin, ajattelemaan, että "hahhah, olipa rankkaa, mutta siitäkin selvittiin. Voi niitä aikoja!". Samalla se toimii aasinsiltana johonkin yleispätevään, myönteisenä pidettyyn asiaan. Yhteisöllisyyteen, erilaisten ihmisten kanssa toimimiseen, sitkeyden kasvamiseen, sopeutumiseen ja itsensä ylittämiseen. Velvollisuuksien täyttämiseen, henkiseen kasvuun.

Tarkoituksena on, että kaksi ensimmäistä osaa yhdistämällä lukija käsittää, että tragikoomiset inttikokemukset ovat kasvattaneet myös häntä ihmisenä. Ensimmäinen marssi sai oppimaan, että eteenpäin on mentävä, vaikka ei jaksa. Että kaveria ei jätetä ja että "elämä on tosiasiassa vain pitkä marssi, jossa lepotauotkin ovat tärkeitä". 

Halutessaan kirjoittaja voi varovasti liittää rankat, mutta hauskat inttimuistot myös laajempaan, yhteiskunnalliseen kontekstiin. Jokaisessa tapauksessa kokemuksista on rakennettava kertomus siitä, kuinka jokaiselle ihmiselle tärkeät asiat – porukkaan kuuluminen, tärkeyden tunteminen, velvollisuuden täyttäminen, yhteisöllisyys ja elämän kamppailuiden ylittäminen – ovat asioita, joihin varusmiespalvelus valmistaa paremmin kuin harva muu asia.

Lopuksi edellinen kohta selvennetään ja kiteytetään – taiteellisissa tapauksissa otsikossa esiintyvään sloganiin tai muuhun viisasteluun. "Elämä on pitkä marssi", "mitä kylmempi sää, sitä lämpimämpi yhteishenki", "arvomerkkien takaa löytyy ihminen", ja niin edelleen. Kun tekstiä "välpätään" terävämmäksi, mukaan lisätään kielikuvia, rinnastuksia, soljuvia lauseita ja selkeitä idevirkkeitä, muutamia mainitakseni.

Kirjoittajalle inttikolumnin kaava tulee tuskallisen tutuksi. Valehtelematta myös tylsäksi. Kolumnien aiheet liippaavat pääsääntöisesti läheltä toisiaan, samoista teemoista kirjoittaa jokainen saapumiserä vuoronperään. Valkoisen paperin kammoa potiessa voi silti pohtia syytä. Eikö se, että samat asiat nousevat kerta toisensa jälkeen kasvattavina kokemuksina kerro jo jotain? Ehkä ne eivät olekaan vain kliseistä propagandaa, ehkä niissä piileekin totuus.

Inttikolumnien tarkoituksena on sanoittaa se, mihin peruskoulutus pyrkii sanattomasti. Löytää syvempi merkitys mudassa rämpimiselle ja loputtomille aamuille. Kysymys ei ole kouluttajien ilkeydestä tai lainsäätäjien typeryydestä. Kyse on tehtävästä, jonka jokainen varusmies eilen, tänään ja huomenna käy ja on käynyt läpi: kansakunnan puolustamisesta parhaalla kyvyllään ja kansalaiseksi kasvamisesta parhaalla tahdollaan. Inttikolumnien kirjo on saagaa siitä.