"Olimme kokeiluerä. Koko Suomi arvioi median välityksellä naisten armeijaan menoa"

Nauru raikui Urheilukoulun ensimmäisten naisten jälleennäkemisessä.

Ilo oli ylimmillään ja kamerat täyttyivät kuvista, kun Urheilukoulun ensimmäiset naiset saapumiserästä 2/95 kokoontuivat Santahaminaan muistelemaan omaa palvelusaikaansa Lahden urheilukoulussa yhdessä silloisten kouluttajiensa kanssa.

Tapaaminen ei toki ollut ensimmäinen laatuaan, vaan vuosien varrella inttimuistoja on jaettu useampaan otteeseen. 

– Kuusi vuotta sitten näimme viimeksi. Ja on meillä Whatsapp-ryhmä, jossa välillä aina vaihdamme kuulumisia, naiset kertovat. 

Nyt he toivat nykyiselle Urheilukoulun apulaisjohtaja majuri Juho Leppälälle tuliaisiksi kiitoskuvan sekä poron säilykelihaa. Poron sijasta tosin oli alun perin tarkoitus tuoda Kitkan viisasta, mutta se oli päässyt loppumaan kaupasta.

– Se on muikkua, joka pääsisi vaeltamaan Venäjälle, mutta ei sitä tee. Sen takia se on Kitkan viisas, nauraa entinen skeet-ammunnan Euroopan mestari, reservin kapteeni Jaana Pitkänen.

Tienraivausta Puolustusvoimissa

Naiset olivat pitkään odottaneet mahdollisuutta vapaaehtoisen asepalveluksen suorittamiseen. 

– 18-vuotiaana kirjoitin presidentti Mauno Koivistolle asiasta kirjeenkin. Koiviston kanslia lähetti kirjeen takaisin, että vaikka kaikki Suomen kansalaiset ovat maanpuolustusvelvollisia, niin aseellinen maanpuolustus koskee vain miehiä, Pitkänen harmittelee. 

Kun uudistus vihdoin tuli voimaan, meinasi Pitkäsen tie tyssätä yli-ikäisyyteen. Siihen aikaan oli sääntö, että palvelus tuli suorittaa kokonaan ennen kuin täyttää 30 vuotta ja hänellä ikä olisi tullut täyteen ennen kotiutumista.

Järjestelmästä löytyi kuitenkin porsaanreikä. 

– Haulikkolajien valmentaja Matti Nummela sitten keksi, että kun tässä puhutaan varusmiehistä ja kyseessä on nainen. Sillä tavalla sain keploteltua itseni palvelukseen ja olen siitä hänelle ikuisesti kiitollinen, Pitkänen mainitsee. 

Jaana Pitkänen ojensi poronlihasäilykkeen tuliaisena Urheilukoulun nykyiselle apulaisjohtajalle. Kuva: Remu Shemeikka

Koska saapumiserä oli ensimmäinen, jossa naiset pääsivät suorittamaan vapaaehtoista asepalvelusta, oli media hyvin kiinnostunut heidän palveluksestaan ja sen aloittamisesta. 

– Menin ensimmäisenä aamuna radiotoimittajan kyydillä varuskuntaan ja hän haastatteli minua siinä samalla, kertoo entinen kivääriampuja, reservin ylikersantti Heini Syyrilä. 

Myös muilla naisilla on samankaltaisia kokemuksia. 

– Oli sitä mediasirkusta niin älyttömästi siinä alussa, että meni aika pitkään, että päästiin ihan oikeasti tekemään niitä asioita ilman, että siellä joku kuvaa tai haastattelee, muistelee yleisurheilija, 400 metrin juoksija, reservin ylikersantti Eija-Inkeri Lehtimäki. 

Lähtökohtaisesti naiset otettiin Urheilukoululla hyvin vastaan ja kouluttajatkin olivat saaneet koulutusta siihen, miten palveluksessa oleviin naisiin tulee suhtautua. 

– Alussa jotkut kouluttajat antoivat sen näkyä ja kuulua, että nyt naiset tulee armeijaan. Mutta kun ne huomasi, että me olimme tällaisia rempseitä ja sanavalmiita, niin ne rupesi tykkäämään meistä, Syyrilä muistelee.

Lisäksi urheilijamiehet ja -naiset olivat tottuneet olemaan kilpailuissa ja leireillä tekemisissä toistensa kanssa. 

– Ei siinä huomannut mitään, että se olisi mitenkään ihmeellistä. Ja kun se maastopuku laitetaan kaikille päälle, niin kaikki ovat samannäköisiä, oli mies tai nainen, niin kyllä se tasapäisti hyvin jäsenporukan, Pitkänen kuvailee. 

Vaatimukset olivat ensimmäisille naisille kuitenkin kovat.

– Me olimme tällainen kokeiluerä ja kokeilijoiden pitää aina näyttää se paras mahdollinen. Koko Suomi tavallaan median välityksellä arvioi sitä naisten armeijaan menoa, Syyrilä pohtii.

Ei armeija toki kaikille miehillekään sovi. 

– Hiihtomarssilla kerran yksi mies meinasi ihan uupua, niin joku otti hänen reppunsa ja minä otin hänen rynnäkkökiväärinsä ja tuupattiin häntä ylämäissä, Pitkänen muistelee. 

Paljon on muuttunut

30 vuotta sitten palveluksensa suorittaneet naiset pääsivät juttelemaan Urheilukoulussa nykyisin työskentelevien naiskersanttien kanssa ja vertailemaan kokemuksiaan. 

– Minulla ei ollut edes kännykkää vielä silloin kun olin intissä. Me kun soitimme kotiin, niin käytävän päässä oli puhelin, johon piti ostaa puhelinkortteja, Syyrilä muistelee.

Tulevilla tiedustelijoilla myös kohteentunnistus oli olennainen osa koulutusta. 

– Muistan ikuisesti, että kun siihen aikaan oltiin vähän alkeellisemmalla tasolla, niin meillä oli sellaisia nyrkinkokoisia muovisia panssarivaunujen pienoismalleja, joita oli laitettu kannon nokkaan kiinni. Niitä piti sitten kiikaroida matkan päästä ja tunnistaa. Ei ollut vielä digitekniikkaa, Syyrilä naurahtaa. 

Lehtimäki löysi armeijasta itselleen puolison, jonka kanssa on viihtynyt jo 30 vuotta. 

– Aika iso plussa, mikä armeijasta tuli, hän kertoo. 

Heidän tytärensä on nyt parhaillaan armeijassa Vekaranjärvellä. 

– Inttislangi on muuttunut niin paljon, että kun hän tai joku jo armeijan käyneistä neljästä pojastani puhuvat jotain, niin en tiedä, mistä ne puhuu, hän kertoo. 

Urheilukoulu oli tuolloin osa Hämeen rykmenttiä. Kuva: Remu Shemeikka

Armeijan käymisestä on ollut monenlaista hyötyä. 

– Tulee kaikkien kanssa toimeen, eikä valita niin herkästi, jos on vaikka kylmä, naiset listaavat. 

Pitkänen ja Syyrilä ovat ahkeria reserviläisiä ja kertauskutsuja on tipahdellut postiluukusta tiuhaan tahtiin. 

– 16 kertaa olen käynyt kertaamassa ja takana on 65 kertausharjoituspäivää, Pitkänen kertoo. 

Syyriläkin on käynyt kertaamassa neljästi ja ensi vuodelle on jo useampi harjoitus tiedossa.