Keliaakikon huolellisuus korostuu palvelusoloissa

Olen sairastanut keliakiaa tammikuusta 2008 lähtien. Keliakia on autoimmuunisairaus, jonka ainoa hoitokeino on gluteeniton ruokavalio. Olin diagnoosin saadessani 5-vuotias, eli en oikeastaan ymmärtänyt mitä se tarkoitti. Hiljalleen minulle alkoi valkenemaan etten esimerkiksi voi syödä ruisleipää tai lakritsia niin kuin kaikki muut kaverit. Kateellisuus ja surullisuus valtasivat minut. Se tarkoittaa ettei voi syödä vehnää, ohraa tai ruista. Suomessa keliakiaa sairastaa vain noin 2% väestöstä. Mietin, että miksi juuri minä?

Vuosien aikana olen oppinut oikeastaan kaiken siitä, mitä voin ja en voi syödä. Itsehän siinä lopulta on vastuussa, lukeeko tuoteselosteen vai ei. Palvelukseen tuleminen kuitenkin jännitti. Varsinkin pidemmät harjoitukset maasto-olosuhteissa askarruttivat ruokavalioni suhteen, sillä sellaisiin en ollut tottunut siviilielämässäkään. Oma huolellisuus korostuukin huomattavasti uudessa ympäristössä.

Onnekseni varusmiespalveluksesta löytyi myös muita, jotka olivat samassa tilanteessa, esimerkiksi vegaaneja, laktoosi-intolerantteja ja allergioista kärsiviä. Mielestäni on todella mukavaa, että palveluksessa on muitakin erityisruokavalion omaavia varusmiehiä, jotka ovat tukenani. 

Suurin osa ruokavalioon ja ruokailuun liittyvistä asioista intissä ovat ainakin omalta kohdaltani sujuneet moitteetta. Henkilökunnalle täytyy vain muistaa ilmoittaa oma erityisruokavalionsa ja allergiansa. Välillä on tapahtunut unohtamisia, esimerkiksi yhteen harjoitukseen ei tuotu erityisruokavaliolounaita ollenkaan. Virheitä sattuu ja tapahtuu, mutta niihin kannattaa suhtautua inhimillisesti, sillä lopulta me kaikki olemme kuitenkin vain ihmisiä.

Intissä pärjää nykyään hyvin erityisruokavalionkin kanssa. Sitä ei tarvitse turhaan etukäteen miettiä tai pelätä. Toki joissakin erityis- ja kriisinhallintatehtävissä erityisruokavalio tai esimerkiksi vaikea allergia on este. Näidenkin kohdalla voidaan tehdä tapauskohtaisia muutoksia sekä päätöksiä.